Delisle: Pjongjang / Merkintöjä Jerusalemista

TW. väkivaltainen ulkopolitiikka

Quebeciläinen Guy Delisle (1966-) on kiertänyt maita ja mantuja kuin kovinkin madventureslainen. Työkseen hän on ollut animaatiostudioiden laaduntarkastaja ja myöhemmin koti-isä ja lastenhoitaja Lääkärit ilman rajoja -järjestössä toimivan vaimonsa työskentelyn tukena. Tie on vienyt myös maailman suljetuimpiin diktatuureihin ja näistä kertovilla teoksilla Delisle on tehnyt uransa.

Pjongjang -albumin alkuasetelmissa nähdään, miten Delisle näkee ensin diktatuuria sokeasti noudattavat kuin pelleinä…

Tarkoitukseni oli katsastaa Pohjois-Koreasta ja Israelista kertovia kirjoja, koska tovi sitten ne olivat molemmat vielä ajankohtaisia. Uhitteleva Pohjois-Korean nykyinen johtaja tapasi alkukesästä totaalisesti pihalla olevan Yhdysvaltain presidentin, sai häneltä haluamansa huomion ja on sen jälkeen yhä sitten jatkanut omaa ydinaseohjelmaansa ihan kuin ennenkin, mutta vähemmällä uhkailulla. Toisaalta nykypäivänä no news is good news, yöt nukkuu paljon rauhaisemmin kuin keväällä kun ahdistuksen aiheena on ”vain” katastrofaalinen ilmastonmuutos eikä sen lisäksi myös hetkenä minä hyvänsä syttyvä ydinsota.

Samoin alkukesästä myös Israel osoitti miksei sitä pitäisi koskaan laskea sivistysmaiden joukkoon esimerkiksi Euroviisuihin murhaamalla satoja palestiinalaisia pienen provokaation jälkeen. Palestiinalaiset ovat olleet toisen luokan kansalaisia jo pitkään, mutta huolestuttavasti näyttää siltä että Israel on siirtymässä apartheid-valtiosta ihan täysin ”kansanmurhaava Serbia” -asteelle.

Hämmennys arkisesta väkivallasta kantaa Merkintöjä Jerusalemista -albumia.

Kaikkea muuta kamalaa on toki sattunut jo sitten tuon parin kuukauden jälkeenkin, mutta toivottavasti muistamme, miten paha tilanne näissä molemmissa maissa on. Kun Delisle on niissä käynyt, tilanne on ehkä vaikuttanut hieman rauhanomaisemmalta, vaikka pinnan alla on kuohuttukin. Tekijänsä bibliografiassa nämä asettuvat melko isolle välille, joten tiettyä kehitystä voi niiden kautta myös seurata.

Pjongjang on albumeista humoristisempi tällaisien interludejen kautta.

Ei liene yllätys, että Delisle on myös jokseenkin kiistelty sarjakuvantekijä. Hän ei pyri olemaan mikään sarjakuvadokumentaristi vaikkapa Joe Saccon tapaan, vaan hän on erittäin subjektiivinen ja kaikki, mitä hän sarjakuvissaan kuvaa, suodattuu hänen itsensä kautta. Eikä taida olla myöskään yllätys, että monen mielestä ei vakavia ihmisoikeusrikkomuksia ja diktatuureja voi kuvata hyvinvoivan valkoisen länsimaalaisen ja keski-ikäisen mieshenkilön kokemuksen kautta. Nämä kriittiset näkökulmat ovat hyvin ymmärrettäviä, mutta se toisaalta osoittaa kritiikkinsä siihen, mitä esittäjänsä mielestä Delislen sarjakuvan pitäisi olla. Minusta ne ovat sitä, mitä Delisle haluaakin ilmaista, ei enempää eikä vähempää.

Nykyisen identiteettipoliittisen trendin myötä jokamiehen kautta asioiden kuvaamista ei oikein katsella hyvällä. Mutta ainakin minä pystyn kyllä samaistumaan Delisleen, joka yrittää sopeutua ympäristöönsä, mutta ei  pysty olla muuta kuin oma mukavuudenhaluinen itsensä.

Näissä albumeissa ei ole sellaista ääriturismin aisankantajan olemusta, joka loppupeleissä vain tukee diktatuureja tekemällä niistä salonkikelpoisia matkaajalle. Vaikuttaa siltä, että pääsyy sarjakuva-albumin tekemiselle on Delislellä yleensä tylsistyminen. Suljetussa maassa on rajoitettua, missä hän pääsee tai voi liikkua, jos haluaa pitää henkiriepunsa. Journalismiin kuuluu totuuden etsintä hinnalla millä hyvänsä, matkailuviihteeseen samoin tiettyjen äärikokemusten etsiminen ja tahallinen omien reittien etsiminen. Mikään ei oikeastaan kerro siitä banaalista todellisuudesta, joka diktatuurissa vierailevalle iskee. Niistä latteista kulisseista, joita vieraalle esitetään ja mitä todellisuuden väitetään olevan.

Delisle on hyvä kuvaamaan rakoiluja näissä kulisseissa, mikä on omanlaisensa tapa murentaa hirmuvaltojen arvovaltaa ja omakuvaa. Se ei ole hyökkäävä vaan päinvastoin menee niin pitkälle arkisessa banalismissa, että koko systeemin surullinen luonne tulee lukijalle selväksi.

Ja kovin helpolla ei Delisle päästä itseäänkään. Päähenkilönä hän kuvaa itsensä hölmöyteen asti huolettomana veikkosena, joka ei hirveästi näytä hätkähtävän omituisista tapahtumista ympärillä.

Pääasiassa Merkintöjä Jerusalemissa on ruskealla sävyllä korostettu. Värisävy muuttuu siniseksi kun ollaan omissa oloissa median äärellä.

Pienet arjen yksityiskohdat rakentavat oikean ympäristön kuvaa, mutta etenkin Delislen perheenjäsenet jäävät luonnostelmamaisiksi. On selvää että hän myös välittää asioista enemmän kuin antaa hahmonsa kautta ilmi, onhan hän taustatyönsä tehnyt albumeitaan varten.

Samaa piilotettua syvyyttä on myös Delislen viivassa. Näennäisen yksinkertaisilla hahmoilla on kuitenkin luontevan näköistä liikettä ja ilmeitä, kuten animaatiotaustaiselta tekijältä voi odottaakin. Sen sijaan miljööt ovat erittäin hyvin siirretty sivulle, ja ne voi melkein kuin tuntea oikeiksi.

Tällainen tilanteessa viipyily on etenkin todella mestarillisesti kerrottua. Yhdellä Tintti-jousella pään päällä voi myös kertoa paljon käymästään sisäisestä myllerryksestä.

Tässäkin asiassa Delisle on vain kehittynyt vuosien varrella. Tosin Pohjois-Korean betonikolossit ja ankeat sisätilat ovat tietysti helpompia mallintaa kuin Jerusalemin historiaa huokuvat maisemat tai monimutkaiset huipputeknistä sodankäyntiä varten pykätyt vartiopytingit.

Samoin tilanteiden huumori löytyy vaivattoman näkisten piirrosten avulla. Jotenkin se, ettei diktatuurin normimeininki vain oikein mitenkään uppoa länsimaalaisesti totuttuihin raameihin, on jatkuvasti hauskaa.

Myös kieli- ja kulttuurimuurin myötä käytävät väärinkäsitykset huvittavat.

Kun sarjakuvalla ei ole hirveän suurta päämäärää kouluttaa lukijaansa, on sen varrella helpompi oppia. Delislen lukeminen on paljon kevyempää kuin vaikkapa juuri Saccon loputtomat tekstimeret. Delisle on erikoistunut antamaan juuri sopivat pääpiirteet maiden tilanteesta, että osaa lukea hänen kertomansa tarinan syy-seuraussuhteita. Tässäkään ei ole tavoitteena olla kaikenkattavia, vaan palvellaan juuri sitä kertomusta, joka Delislen itsensä ympärillä pyörii.

Kuitenkin oma käsityksen hetki antaa aihetta valaista myös lukijoita.

Jos siis kaipaa vakavasti otettavaa sarjakuvajournalismia, suosittelen vaikka juuri mainittua Joe Saccoa tai Li Kunwun Minun Kiinani -sarjoja. Jos taas pitää Tulevaisuuden arabista tai Persepoliksen tapaisista persoonallisista omien muistojen kuvittamisesta, ei Delislen seurassa voi mennä mönkään.

…Pjongjangin lopussa Delisle tajuaa että jos diktatuuri on hänelle vitsi, niin paikallisille sitä totellaan tai heitetään hyvästit omalle tai perheen elämälle. Sama tietysti toistuu missä vain diktatuurissa, vaikka valta vaihtuisi.