Varsin monta kertaa olen tässä blogissa käsitellyt Amerikan uudisasutukseen tai ”villiin länteen” sijoittuvia sarjakuvia, joissa on yleensä se yksi ja sama kritiikin kohde. Eli siis alkuperäisasukkaiden stereotyyppinen käsittely. Lienisi siis aika ottaa käsittelyyn teos, jossa oikeasti ollaan perehdytty intiaanikansan elämään. Toki on tietysti muistettava, etteivät intiaanit ole yhtä ja samaa massaa, vaan kansoja ja kulttuureita on tuhansia.
Optimaalisinta olisi tietysti esitellä itse intiaanitaustaisen taiteilijan sarjakuva, joka varmasti vielä joskus toteutuu kun saan sopivan teoksen käsiini. Mutta seuraavaksi parasta on kunnolla taustoitettu ja huolellisesti tehty työ. Petri Hiltunen on tehnyt valtavan määrän taustatutkimusta sioux-intiaaneista kertovan albumikaksikkonsa Vala auringolle ja Aavetanssi pohjalle. Alun perin albumit ilmestyivät vuosina 1997 ja 2000. Viime vuonna niistä julkaistiin uusintapainos.
Hiltunen koettaa myös välttää ”jalo villi” –kliseet ja antaa myös kuvan siitä, millaisia julmuuksia ja väkivaltaisuuksia soturiheimo Lakotat (termi sioux oli vihollisheimojen antama nimitys) tapasivat tehdä. Kuten mikä tahansa kulttuuri, oli se olosuhteiden ja vuosisataisten perinteiden muokkaama elämäntapa, joka on monen muun kaltaisensa tavoin jo hävinnyt.
Istuvan härän viime hetkiä.
Aavetanssi keskittyy juuri tähän hetkeen, jossa tuo kulttuuri kukistettiin, Istuvan härän surmaamiseen ja Wounded Kneen taisteluun. Sitä parikymmentä vuotta aiemmin siouxit olivat voimakkaimmillaan. He hallitsivat Dakotan mustia kukkuloita ja kehityttyään hevoskulttuuriksi saivat kehitettyä myös metsästys ja sotakulttuuriaan.
Huonompi juttu viholliskansoille.
Valkoisten kasvattama Tom kokee aikuiseksi kasvettuaan rasistista väkivaltaa eurooppalaisperäisten amerikkalaisten parissa. Hän pakenee Dakotaan liittyäkseen sioux-heimoon. Hän saa uuden nimen Juokseva mäyrä, mutta tullakseen yhteisön jäseneksi hänen on koettava sarja verikasteita. Ensimmäinen näistä on siouxien murhaamien uudisasukkaiden katoamista tutkimaan saapuneen etsintäpartion teurastaminen. Seuraava koskee biisoninmetsästystä. Lopullinen koe on henkien kanssa puhuminen, otsikon mukainen Vala auringolle, useiden päivien mittainen meditaatio.
Tunnetusti Hiltunen on todella pikkutarkka, huolehtien että pienimmätkin yksityiskohdat tarinassa ovat täsmälleen oikein. On hienoa, että tarinaa lukemalla tuntee oppivansa paljon sioux-heimon elämästä, ja mukana on myös kattava liiteosio, joka syventää aihetta lisää. Mutta siihen liittyy myös sarjan suurin kompastuskivi. Mukaan on ahdettu niin paljon intiaanien elämäntavasta kertovaa asiaa, että varsinainen tarina jää ohueksi, paikoin jopa täysin taustalle. Tomin ja vaaleaihoisen, mutta intiaanien kasvattaman Michaelin välinen ystävyys esimerkiksi jää aika pinnallisesti käsitellyksi.
Ehkä siis itse pidän Aavetanssi-albumista enemmän, vaikka yhteispainoksessa sen otsikko on jostain syystä pienemmällä. Sillä kun on selkeämpi teema, tarinankaari ja historiallinen konteksti. Toki Wounded Kneen tapahtumista on tulkintoja pilvin pimein. Jälleen Hiltunen on tehnyt erittäin tarkkaa jälkeä, selvittäen tapahtumien kulkua erittäin tarkasti.
Tässä risteyksessä lähtee homma lapasesta.
Varsinainen tarina kertoo paikkaan kuulumattomuutta tunteneen Juoksevan mäyrän kahtden maailman välillä jakautumisen periytyvän myös hänen pojilleen. Toinen pojista on Yhdysvaltain seriffejä auttava poliisi, toinen taas intohimoinen Lakota-oikeuksien puolestapuhuja. Kumpaakin risoo voimattomuus yhä lähemmäs veitsen terää etenevästä tilanteesta.
Hiltunen on elokuvansa tarkkaan katsellut ja usein hänen sarjakuviensa lukeminen onkin kuin seuraisi hyvää genre-elokuvaa. Tämä juontaa myös siihen, miten kuvat esitetään, sillä ”kamera” on aina rajattu oikeaan paikkaan, kuin se olisi fyysinen seuraaja tapahtumille. Luonnollisesti myös tämän myötä Hiltusen sarjakuvat ovat erittäin väkivaltaisia ja raakoja. Tässä tapauksessa varmaankaan ei olla erityisesti haluttu pehmentää tai katsella mennyttä mitenkään liian ruusuisesti värittäen. En tiedä tekeekö se (ainakaan itsessään) menneen ajan tulkinnasta sen ”realistisempaa”, ennemmin sitä voisi syyttää eksploitaatiosta.
Parhaimmillaan Vala auringolle on, kun se käy väkivallan kuvauksessaan ekspressionistiseksi. Kun kyse tarinassa on lähinnä miehisestä uhosta ja egoilusta, loppupuolella muistutetaan että naiset ja lapset, myös rauhan miehet kuten papit, saavat kärsiä kukkoilusta, joihin heillä ei ole osaa eikä arpaa muuten kuin kulttuurinsa osana.
Juonta on tässäkin sen verran paljon, että ohuessa albumissa aikaa yleiselle viipyilylle ja fiilistelylle jää vähän. Mutta sitäkin on, ja sen olemassaolosta voi olla hyvillään. Ovathan nuo odotuksen jännittyneet hetket lännenelokuvienkin parasta antia. Hiltusen kynänjälki osaa taikoa tunnelmointiakin, ja tunnetusti se on vähintään yhtä pikkutarkkaa kuin sarjakuvien juonet ja tarinatkin.
Kaikkiaan sekä Vala auringolle että Aavetanssi ovat erittäin kouriintuvia teoksia, joita voi suositella kenelle tahansa tasankointiaanien kulttuurista kiinnostuneelle.
Ahvenaario 