TW. seksuaalinen väkivalta
Jos näin myöhään vielä ilmaantuu hellepäiviä, kutsutaan ilmiötä tavallisesti Intiaanikesäksi. Suomessa ilmiö ei oman kokemukseni mukaan ole kovinkaan yleinen, tämä käsite on rantautunut tietysti Uudelta mantereelta. Siellä intiaanikesään liittyy tietysti myös erilaisia historiallisia painotuksia. Eräs oletus on, että alkuperäiset amerikkalaiset metsästivät riistaa talvivarastojaan varten mielellään tällaisissa olosuhteissa.
Sarjakuvan pastelliväreissä syvemmät syksyn värit paikoin hehkuvat.
Corto Maltesen luoja Hugo Pratt (1927-95) tarjoaa käsikirjoittamassaan sarjakuvassa erään tulkinnan siitä, mistä termi voisi olla peräisin. Häntä kiehtoi 1700-luvun siirtomaa-aika ja puritaanien, konkistadorien sekä intiaanien kulttuurien kohtaaminen, toisinaan verisestikin. Kuvittajakseen hän valitsi innokkaan oppilaansa Milo Manaran (1945-), joka tosiaan nuorempana tunnettiin ihan rajoja rikkovan taidesarjakuvan tekemisestä, ei silkasta pornoilusta. Joskin selkeät vietit hänellä on koko ajan kyllä ollut.
Falliset symbolit tanassa.
Periaatteessa vuonna 1983 alun perin julkaistu Intiaanikesä kertoo väkivallan kierteestä, joka lähtee käyntiin kun kaksi intiaania raiskaa nuoren tytön rannalla. Koko ajan rajummiksi käyvät kostotoimenpiteet yltyvät lopulta täydeksi sodaksi, jossa uudisasukkaiden kylä tuhotaan täysin. Prattia ja Manaraa kuitenkin kiehtoo paljon enemmän seksuaalisuuden kontrastit, sekä intohimon tuntemusten käsittely. Todelliset halunsa pinnan alla pitävät puritaanit luisuvat koko ajan syvemmälle synnin suohon, kun heitä kontrastoidaan intiaanien kanssa, jotka edustavat suorasukaista seksuaalisuutta.
Tällainen lähtökohta on hyvin liukas mäki, ettei alkuperäiskansoja kuvata pelkästään toiseuden kautta jonain eläimen kaltaisina hirviöinä. Aivan täysin ei onnistuta välttämään näitä rasistisia konnotaatioita. Pratt antaa kyllä mahdollisuuden käydä myös intiaanien pään sisällä ja ymmärtää kenties joitain syitä heidän koston janolleen. Mutta pääasiassa pyritään puritaanien kelkassa, antaen intiaanien hyökkäysten olla lähes luonnonvoima. Erittäin katolinen synnin palkka -mentaliteetti rikkuu myös ilmassa.
Sarjassa on kyllä myös stereotyyppien purkua. Nämä intiaanit eivät ole mitenkään ”yhteydessä” maan kanssa niin että tulisivat luontokappaleiden kanssa erityisen hyvin toimeen.
Saippuaoopperamaisesti saadaan myös kuulla että alussa esitellyn perheen taustat ovatkin erilaiset, kuin ensi alkuun voisi ymmärtää. Tämä on melko hämmentävää antia, sillä sarjasta ei oikein tahdo nousta kiinnostavia hahmoja, joiden ongelmista tahtoisi välittää oikein millään tasolla. Melko arkkityyppiset hahmot toimivat pitkän aikaa tarinassa lähinnä isompien kuvioiden seurausten kuvaamisen nappuloina, joten mikrotasolle siirtyminen tuntuu melko oudolta ratkaisulta. On tämä tietysti parempaa kuin esimerkiksi Corto Malteseissa tapahtuva tyhjänpäiväinen korpifilosofointi. Pahoittelen tuon sarjan ystäville, mutta monesta yrityksestä huolimatta en itse voi juurikaan sietää noita juttuja.
Komea takaumajakso.
Pinnan alla olevan seksuaalisen vireen kuvaajana Manara on omillaan, koska hänen taiteestaan huokuu erotiikkaa vaikka hän kuvaisi mitä. On sääli, että mitä edemmälle hän eteni uraansa, sitä halvemmaksi ja suoraviivaisemmaksi tämän pinnanalaisen seksuaalisen vireen kuvaaminen on hänellä tullut. Nuorena hänellä oli siinä vielä nyansseja ja kaikkea ei tarvinnut kuvata graafisesti.
Tässä tapauksessa Prattin käsikirjoituksen ansiosta naiset eivät ole silkkoja panopuita, vaan kuvataan selvästi, kuinka traagista on että he joutuvat elämään moisissa olosuhteissa, joissa heidän itsearvonsa ja seksuaalisuutensa on kiellettyä. Heitä kohdellaan lähinnä omaisuutena josta eri kansojen miehet taistelevat, ja oman itsensä puolesta puhumisesta rangaistaan. Myöskään helppoja ratkaisuita ja emansipaatiota ei ole, vaan kaiken jälkeenkin elämä jatkuu yhä yhtä lohduttomana. Syksyistä melankoliaa löytyy puolestaan intiaanien elämäntavan tuhoutumisesta.
Tuo kersa on kirjaimellisesti täysi runkkari. Ja äpärä.
Erityisesti arvostan Manaran kuvituksessa tässä tarinassa viipyileviä ruutuja ja miljöön kuvausta. Ajan ja paikan tuntuma on esimerkillisen hieno. Jo alkujakso osaa kantaa tarinaa vailla dialogia tai edes ääniefektejä. Merellisen tuulen suhinan kuulee miltei korvissaan. Tosin hän osaa toki myös toki kuvata ihmishahmoja tarkkanäköisesti, mieluummin tietysti kuvankauniita ihmisiä, mutta myös hahmoja, joiden kaksinaismoralismi ulottuu myös korruptoituneen näköisiin kasvonpiirteisiin. Toimintajaksot ovat asetelmiltaan lähes barokkimaalauksellisia.
Manaran fanit.
Ahvenaario 