René Goscinny (1926-1977) oli leimallisesti ranskalainen humoristi. Vaikka kuinka paljon pitäisin Asterixeista, olen varma, etten ymmärrä sen ulottuvuuksista puoliakaan, koska niin iso osa siitä perustuu oveliin sanaleikkeihin tai ranskalaisen kulttuurin ominaisuuksiin, joita peilataan muiden kulttuurien kautta.
Mutta kuten meidän pitäisi näin monen Lucky Luken jälkeen jo hyvin tietää, eräs Goscinnyn keskeisistä ominaisuuksista on eräänlainen ihailu amerikkalaisuutta kohtaan ja kunnianosoitus uuden mantereen kulttuuria ja myyttejä kohtaan. Goscinny olisi halunnut alun perin työstää sarjojaan myös newyorkilaiselle MAD-lehdelle tavattuaan päätoimittaja Harvey Kurtzmannin piirtäjineen 50-luvulla. Piirtäjäksi valikoitui Goscinnyn luottomies Albert Uderzo. Syntyi Umpah-Pah, shava-shava -intiaaniheimon salskea, mutta hyväsydäminen nuori soturi.
Originaali Umpah-Pah muistuttaa enemmän kuin vähän Al Cappin Li’l Abneria.
Mutta kuten arvata saattaa, eurooppalaisen filtterin läpi kuvattu amerikkalaissarja ei helpolla toimi jenkkien omalla maalla. Goscinnyn tyyli ja ajoitus eivät myöskään vaikuta toimivan läheskään yhtä hyvin muussa formaatissa kuin sivu kerrallaan etenevässä eurooppalaissarjakuvan tavoin. On vaikea nähdä että Umpah-Pah olisi voinut toimia alkuperäis-MADin kuuden sivun formaatissa. Vitsejäkin olisi täytynyt lisätä kolminkertainen määrä per ruutu, jotta Kurtzmannin tahdissa pysyttäisiin.
Mutta Goscinny ja Uderzo jaksoivat yrittää uudestaan. Ja tämän pitkähkön alustuksen myötä pääsemme Egmontin Umpah-Pah -kirjan pariin, joka löi yhteen viisi albumia, jotka Umpah-Pah ja ranskalaisaristokraatti Olvin Janoisin (intiaaninimeltään Tupla päänahka) kävivät 50-luvulla. Muistan kun löysin muinoin yhden näistä albumeista isovanhempieni luota ja pääni oli räjähtää kun en ollut tietänyt, että Goscinny ja Uderzo olivat tehneet toistakin sarjaa Asterixin lisäksi.
Umpah-Pah -sarjat ovatkin selkeä välimuoto Asterixin ja Joonatan Pistoolin välissä. Shava-shava -intiaanien maanläheinen elämä luonnon ääressä kylässään muistuttaa tuttua pientä gallialaiskylää, kun taas 1700-luvulle sijoittuva ajankohta, merenkulun kuvaus ja Olvinin hahmo puolestaan ovat erittäin samanlaisia kuin Joonatan Pistoolissa.
Goscinny ja Uderzo ovat toki kierrättäneet minkä jaksavat. Erityisesti tarina, jossa Umpah-Pah on kuninkaan salaisella asialla Ranskassa, on erittäin samanlainen kuin Joonatan Pistoolin vastaava seikkailu vakoojineen. Intiaaniheimojen keskeiset kärhämät ja tappelut on sittemmin kierrätetty Asterixiin, ja olipa Suuri merimatka -albumissa myös tilanne, jossa Asterix ja Obelix tapasivat uuden mantereen intiaaneja. Myös eräs olennainen asia, mikä yhdistää kaikkia kolmea sarjaa on, että jokaisessa on jossain vaiheessa vastustajina merirosvoja.
Vaikka Goscinny on käynyt selvästi jonkin verran taustatutkimusta läpi intiaanien elämästä ja tavoista, on shava-shavojen ja heidän kilpailijoidensa latuskajalkojen varsinainen kuvaus silti stereotyyppistä. Tietysti tarkoitus on olla kuvastaa myyttistä näkemystä intiaaneista sekä huumoria myös tämän kannalta, mutta tietysti asia ei oikein enää mene läpi samalla tavalla. Joka tapauksessa ainakin itseäni huvittaa enemmän nirppanokkaisten ranskalaisten kuvaus. Heilläkin on sentään myös kyky nähdä erilaisuus lopulta hyveenä ja ehkä jonakin, mistä voi oppia kuten myöhemmin Asterixilla ja etenkin Obelixilla.
Käännöstyö ansaitsee myös kunniamaininnan.
Uderzon taide, joka vielä Joonatan Pistoolissa haki kiintopistettä, on sitä vastoin jalostunut varsin hyväänsarjakuvatyyliin. Asterixiin verrattuna miellyttää, että hahmoilla on enemmän erilaisia kasvonpiirteitä, eivätkä kaikki ole vain samankaltaisia pottunokkia. Miljööt on huolella toteutettu ja laivat ynnä muut aikakauden rekvisiitta on tarkoin mallinnettua. Tappeluiden kuvaajana Uderzo on myös omillaan. Voisi ihmetellä, miten säästytään verenvuodatukselta erittäin kärjistyneissä ja sotaisissa tilanteissa, mutta asia ei jää vaivaamaan kun saa todistaa tarpeeksi hauskasti piirrettyä nyrkkinujakkaa.
Mitä pitemmälle sarja etenee, sitä enemmän myös herkutellaan anakronismeilla ja erilaisten maailmojen yhteentörmäyksillä. Viimeisessä sarjassa tavataan jo preussilaisia, jotka tietysti käyttäytyvät kuin saksalaiset Korkeajännityksen tapaisissa sotasarjoissa. Ehkä toki silti ennemmin ensimmäisen maailmansodan aristokraatti-herrasmiehinä kuin natsi-öykkkäreinä.
Umpah-Pahin kohtaloksi koitui se, että Asterix vei suosionsa myötä yhä enemmän tekijöidensä aikaa. Koska Goscinny on erittäin hyvä varioimaan ja esittämään samanlaisia asioita yhä uudestaan, olisi myös tästä voinut kehkeytyä erittäinkin klassinen seikkailusarjakuva kaikenikäisille. Mutta kenties on lopulta hyvä että stereotyyppeineen se jäi menneisyyteen ja hieman kuriositeettimaiseen asemaan. Joka tapauksessa, on näitä sarjoja yhä ilo lukea tänäkin päivänä.
Ahvenaario 