Sammy Day: Kovaa peliä Chicagossa / Neiti Kay

Pitkästä aikaa on jälleen julkaistu suomeksi uusia Sammy Day -albumeita. Toni Jerrman tosin lyttäsi ne Tähtivaeltajassa ja kyseenalaisti, olivatko muistoissa vanhat albumitkaan oikeasti hyviä.

En ollut itsekään niitä lukenut pitkään aikaan, mutta nyt voisin ainakin kyllä todeta että kyllä nämä kaksi ensimmäistä ainakin ovat varsin mainioita. Tosin nämä nyt eivät ole lähelläkään ensimmäisiä julkaisujärjestyksessä. Kovaa peliä Chicagossa vuodelta 1985 (suomennos 1988) on alun perin sarjan 20. albumi ja siitä suoraan jatkava Neiti Kay sitten 21. Toki sarjaa on nähty myös esihistoriallisissa Ruutu– ja Non Stop -lehdissä.

Sarjan konsepti saattaa tuntua hieman vieroksuttavalta. Kieltolain aikainen Chicago kun on ollut väkivaltainen paikka, jonka soveltuminen kaikenikäisten franco-belgialaiseen seikkailusarjaan voi herättää kulmakarvojen nostoa. Mutta toisaalta käsikirjoittaja Raoul Cauvinin toinen sarja Sinitakit sijoittuu Yhdysvaltain sisällissotaan. Eikä Caesarin Euroopan valloituksen ajat olleet varmasti yhtä verettömiä kuin Asterixissa näytetään.

Sammy Day käsittelee aihettaa samanlaisella hellällä parodialla aikakauden tuttuudesta populaarikulttuurissa ja niiden kliseistä kuin vanha ystävämme Lucky Luke. Tälläkin kertaa tavataan aitoja historiallisia hahmoja, joista etenkin Al Capone ja Elliot Ness ovat usein tavattuja tuttavuuksia.

Kahden miehen henkivartijafirmaa pyörittävä Jack Attaway on herkästi innostuva, mutta ei lopulta mikään ruudinkeksijä. Hänen ainoa alaisensa, pieni mutta nokkela Sammy Day joutuu pitämään kunniallisen yrityksen kulisseja yllä ja vähän nykimään naruista kulisseissakin pitääkseen pomonsa pois hankaluuksista. Kahdessa ensimmäisessä albumissa ongelmien olennainen lähde on Jackin vanha äitimuori, joka haluaa omalta osaltaan auttaa rahavaikeuksissa pyörivää poikaansa, mutta ei koe yhtä vahvaa moraalista ohjausta kohti lainkuuliaisuutta.

Attawayn muorin ensiesiintyminen? Tässä Jackillä on Sammyn lisäksi muitakin alaisia.

Kovaa peliä Chicagossa seuraa lyhyiden episodien aikaan äiskän asteittaista vajoamista yhä syvemmälle lain rajoilla olevaan toimintaan. Uhkapelistä ja epämääräisten asiakkaiden hankkimisesta päädytään lopulta ihan ehtaan viinatrokaukseen Elliot Nessin nenän alla ja Al Caponen kiusaksi. Nämä uhat alkavat kaatua salanimellä Neiti Kay itseään kutsuvan äidin niskaan sitten samannimisessä albumissa.

Neiti Kay etenkin on hienosti kudottu farssi, jossa ”päähenkilö” Sammy on lähinnä kovien masennuskohtausten lamaannuttama, koska ei voi paljastaa Jackin äidin salaisuutta ja siten puuttua ympärillään tapahtuviin asioihin. Innokas Jack ei tajua että yrittää kaikkensa saadakseen oman äitinsä satimeen. Ja lopulta Neiti Kay osoittaa omanlaistaan armottomuutta ja neuvokkuutta sukkuloidessaan trokausbisneksen vaarojen lomassa. Käsikirjoitus on hersyvän hauska, ja jopa sopivuuden rajoja koetteleva.

Nyt jo melko nostalgisen oloinen pottunenäkuvitus saa sekin täydet pisteet minulta. Kuvittaja Berck on erittäin hyvä kuvaamaan takaa-ajoja ja toimintajaksoja, toiminnan arkkitehtuuri käy häneltä kuin luonnostaan ja vauhdikkaita tapahtumia on helppo seurata. Myös aikakauden miljöö on tavoitettu varsin hyvin ja Chicago tuntuu elävältä kaupungilta pienten yksityiskohtien ansiosta. Ja lisäksi hän osaa piirtää hauskoja  ilmeitä ja eleitä noista rempseistä amerikkalaisista, joita belgialaisen linssin takaa tarkastellaan.

Kuten monesta muustakin vanhasta klassikosta, toivoisin näistäkin ennemmin hyvälaatuisia uusintapainoksia kuin selkeästi väljähtyneiden uusien seikkailujen julkaisemista. Non Stop -ajan tarinoita ei olla nähty albumimuodossa ja kirjastoistakin löytyvät albumit alkavat olla ajan hampaan loppuun kaluamia. Siispä vaikkapa Benjaminin kaltainen integraali olisi kultaakin kalliimpi. Tai viskipulloa.