Hunt Emerson (1952-) on britti-undergroundin monipuolisimpia taitajia, yleensä varsin rivo ja räävitön tekijä, joka Suomessa erityisesti tunnetaan Myrkky-lehden Firkin-sarjoista, joissa kissa tutustui ihmisten seksuaalisuuteen (joiden käsikirjoittajana toimi Tym Manley). Kiinnostavammin Emersonin tyyliä avaavat hänen maailmankirjallisuuteen pohjautuvat sarjakuvansa.
Huvittaa, miten tätä varten on selkeästi tehty paljon taustatyötä.
Symboliikkaa tulvivista runoista kuten Vanhan merimiehen tarinasta tai Danten Infernosta syntyi tekijän kynässä Harvey Kurtzmanin MAD-lehteen verrattavia parodiatulkintoja, joissa vitsiä väännettiin tekstin omanlaisesta tulkinnasta tai siitä, mikä runossa jätetään sanomatta. Pieru- ja navanalusvitsejä piisaa, kuten myös pikkuisia yksityiskohtia bongattavaksi tarkkasilmäisen lukijan iloksi. Kuitenkin vaikka nämä teokset ovatkin punk-estetiikasta nauttiville oivallinen tapa tutustua klassikoihin, on niissäkin sama ongelma kuin Firkinissä: ne ovat jo tavallaan muiden käsikirjoittamia, eikä Emerson pääse kuitenkaan irroittelemaan ihan niin paljon kuin voisi.
Kun Casanova muistelee miten onnistui nöyryyttämään naista, hän saa pian kokea itse paljon kovempia kolhuja.
Siksi pidän Casanovan viimeistä kukoistusta (1993) tuon ”sarjan” parhaana albumina. Se on päällisin puolin oikean historiallisen Giacomo Casanovan (1725-98) kirjaamiin (todennäköisesti runsaasti sepitettä sisältäviin) elämäkertoihin perustuva, mutta yhdistelee oikeasti pohjatekstinsä niin aihetta käsittelevistä historiallisista teksteistä kuin fiktiivisistäkin tulkinnoista Casanovan hahmosta ja tämän historiasta. Kehikko ei toisin sanoen ole sen kummempi kuin viitteellinen, eli aika lailla Emersonin omaa keksintöä. Kyseessähän oli ymppäri Eurooppaa vaikuttanut naistenmies, seikkailija ja onnensoturi, jonka maailmoja syleilevä panseksuaalisuus on tehnyt nimestä omanlaisensa käsiteen.
Emerson osaa parhaimmillaan myös tunnelmoida.
Kehyskertomuksessa jo ikääntynyt Casanova elelee maanpaossa Duxin kreivin kirjastonhoitajana. Itse herttua, saati hänen oma oppipoikansa Klutz eivät kuitenkaan oikein usko tarinaniskijän kertomuksista nuoruutensa hameseikkailuista. Erilaisten Casanovan menneisyyteen sijoittuvien episodien lomassa yrittää Casanova laatia suunnitelman saada iskettyä vielä yksi ylimystörouva. Kaikki huipentuu karnivaaleissa, jotka ovat ottaneet vaikutteita Federico Fellinin Casanova-elokuvasta, mutta kääntyy orgiamaiseksi kohellukseksi, joka nöyryyttää niin Casanovan kuin tämän isännänkin.
Tässä se edellisen nöyryytysmuistelman päätöspiste.
Historiallinen Casanova nousi alhaisista olosuhteista seurapiirihaiksi, ja Emersonin tulkinnassakin on jotain kaikuja brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Vanha Casanova on tavallaan samanlainen tyhjä ämpäri kuin Pokka pitää -sarjan Hyacinth Bucket; mitä kovempaa ääntä hän yrittää pitää omasta hienostuneisuudestaan ja yläluokkaisuudestaan, sitä korkeammalta hän tippuu kun paljastuu että hän onkin työväenluokkainen moukka.
Tämän artikkelin kuvituksessa en nyt kehtaa käyttää kaikkein härkeintä huumoria, jota sarjakuvassa esiintyy, koska en halua saada blogille sisältövaroituksia. Varmasti albumin sisältö on myös hieman aikansa elänyt, vaikka sen naishahmot osoittautuvatkin monessa tapauksessa itsenäisiksi toimijoiksi, joilla on oma agenda seksuaalisuutensa ja sen vapaan toteuttamisen kanssa, ei vain Casanovan oman himon objekteina. Kuitenkin huomautettakoon, että meno on paikoin varsin graafista ja Vain aikuisille -merkintä kannessa on annettu ihan aiheesta.
No okei, otetaan yksi hieman riskimpi, kunhan ei näy tissi.
Ahvenaario 