Jos menestyskirjan kirjoittaminen on vaikeaa, niin vielä vaikeampaa on pitää taso yllä niin, että pääsee pidetyksi kirjailijaksi, jonka työt myös kestävät aikaa.
Olin aikanaan kova Chuck Palahniuk -fani, ja Fight Club kuului mielikirjoihini kuten myös David Fincherin ohjaama elokuva mielielokuviini. Nykypäivän näkökulmasta molemmat ovat vähintäänkin problemaattisia, vaikka on myös huomioitava, miten Palahniuk satiirin varjolla osasi ennustaa kehityksen suuntaa. Ilmentymä on ollut pääasiassa netti, joka tuntuu olevan täynnä arvottomiksi itsensä kokemia miehiä, jotka pystyvät kokemaan jotain vain satuttamalla toisia. Ja ikävä kyllä tämä satuttaminen tuntuu yhä enemmän yltyvän verkosta tosimaailmaan. Fight Clubiakin on luettu ja katsottu koko sen historian täysin väärin, brutaalia ja mieletöntä sosiopaattisuutta ihaillen.
No, Palahniuk on toki sitten 90-luvun kirjoittanut monia muitakin kirjoja. Ja vaikka silloin tällöin vanha satiiriterä onnistuu yhä leikkaamaan, laatutaso on selvästi alaspäin menevä. Kuitenkin kokeilun puutteesta ei kirjailijaa voine syyttää, ja siksipä Fight Clubin jatko-osa ilmestyikin romaanin sijaan sarjakuvana. Se juurikin käy ongelman kimppuun: mihin satiiria oikein voi viedä, jos tosimaailman järjettömyys on jo juossut edeltäjän kiinni. Piirtäjänä toimii taitava Cameron Stewart.
Kukas se siellä kököttää? Chris Hemsworth?
Kymmenisen vuotta edeltävän kirjan tapahtumien jälkeen ensimmäisen kirjan kertoja käyttää itsestään nimeä Sebastian, ja on asettunut esikaupunkialueelle asumaan vaimonsa Marlan ja poikansa kanssa. Selkeästi kummatkin inhoavat tällaista olemassaoloaan. Sebastian alkaa väläytellä jälleen itsetuhoista puoltaan, ja paljastuu että Tyler Durden on jälleen ottamassa jakomielisestä kehosta vallan. Homman juonenlangaksi tulee selvittää Durdenin maailman kohtaloa koskevat suunnitelmat ja Project Mayhemin terroristisuunnitelmat, ja samalla löytää mys Durdenin kadonnut poika.
Tai siis siltä alku näyttää. Palahniukilla ei hirveästi ole mielenkiintoa tehdä tyhjänpäiväistä trillerijuonta. Juoni hajoaa nopeasti metafiktioksi, jossa myös kirjailijaa itseään käydään konsultoimassa otettavasta suunnasta. 
Tämä antaa myös Palahniukille tilaisuuden saarnata kirjallisuusteoriaa ja lausua ääneen teemoja, joita haluaa nostaa esille ennemmin kuin kehitellä niistä jotain kiinnostavampaa.
On myös huomioitava, että Palahniukia on syytetty naisvihasta, eikä tämä teos juurikaan auta asiaa. Tyler Durdenin paluu esitetään lähinnä Marlan itsekkyydestä johtuvaksi asiaksi (vaimo on vähentänyt miehensä psyykelääkitystä, koska Tyler Durdenina hän oli parempi sängyssä). Yleisesti Marlan osuus tarinassa saa kyllä hyvin tilaa, mutta se, miten se liittyy kokonaiskuvaan, tuntuu hämärältä ja pointittomalta. Lähinnä hän kiertää maailman sotatantereita ennenaikaisesta ikääntymisestä kärsivän ystävänsä kanssa vailla juuri järkevämpiä pointteja kuin vasaroida sisään joitain pointteja modernin sodankäynnin videopelimäisestä tunteettomuudesta.
Tuntuu, ettei Palahniuk ole vanhetessaan enää läheskään yhtä paljon ajan hermolla, ja siksipä Fight Club 2 kertoo lähinnä hänestä itsestään. Kirjailijaa ärsyttää fanikunnan vaatimukset ja toivomukset, ja näille syötiksi sitten tarjotaan toinen toistaan latteampia skenaarioita, mihin Fight Clubin jatko-osa olisi menossa. Täkyinä tarjotaan tuttujen hahmojen (kuolleidenkin) paluita ja ikimuistoisia lausahduksia.
Kukas se sieltä tulee? Sin Cityn Marv?
Kuitenkaan ei missään vaiheessa sarjakuvaa herää kuva, että kyseessä olisi mitään erityisen oivaltavaa. Se on väsynyt, väsynyt teksti, jota kyllä ryydittää erittäin tehokas
ja taitava sarjakuvataide, joka tekee arkisesta kiinnostavaa ja maapallon kohtalonkysymyksistä humoristisen banaaleja. Kyllä tämän sarjakuvan vika on minusta tekstissä.
Kukas se sieltä juoksee? [laita tähän joku sopiva potshotin kohde senkin isotissisiä miehiä bodyshamaava törppö]
Ahvenaario 