Minulla on herännyt uudelleen kiinnostus vanhoja osoita-ja-klikkaa -seikkailupelejä kohtaan. Tavallaan kyseinen taiteenlaji on hyvin lähellä myös sarjakuvaa. Esimerkiksi kaikkien aikojen ensimmäisessä Pelit-lehdessä vuonna 1992 julkaistiin Monkey Island 2:n ensimmäisen osan läpipeluuohjeet sarjakuvamuodossa, mikä toimi huomattavan hyvin.
Selkein yhteys on tietenkin sarjakuvien pohjalta tehdyt seikkailupelit, joista ehdottomasti paras on 1993 LucasArtsilta valmistunut Sam & Max Hit the Road. Monelle pelinystävälle saattaa tulla yllätyksenä, että Sam ja Max olivat sarjakuvahahmoja jo kauan ennen peliä. Itse asiassa hahmojen kehittäjä Steve Purcell piirsi pelinkansia ja sarjakuvia LucasArtsin omaan uutiskirjeeseen, joka nostatti suosiota niin paljon että hahmoille suostuttiin kyhäämään ikioma seikkailu.
Koiraetsivä Sam ja lapsenomainen sekä hyperkineettinen pupu-otus Max ovat alun perin Purcellin veljen Daven luomuksia. Kun lapset olivat veljeksiä, kiusoitteli isoveli Steve pienempää Daveä piirtämällä puolivalmiit etsiväsarjakuvat loppuun niin, että Sam ja Max päätyivät aivan kummallisiin tilanteisiin. Lopulta Dave antoi Stevelle syntymäpäivälahjaksi hahmojen oikeudet. Aikuiseksi kasvettuaan Steve aloitti tekemällä ”aikuisversioita” noista lapsuuden ajan seikkailuista, joilla oli mielikuvituksellisia nimiä kuten ”Sam & Max meet some bad guys”.
Oikeastaan olisi liioiteltua sanoa Sam & Maxiä parodiaksi. Parodia tarvitsee sen verran tarttumapintaa, että se kykenee liioittelemaan tiettyjä trooppeja, paikkoja, tapahtumia, hahmoja. Purcell puolestaan latoo jokaisen ruudun niin ääriään myöten täyteen vitsejä, niin että oikeastaan muulla ei ole väliä. Juoni ja taustoitus on tarinoissa täysin sivuseikka.
Kun muu pettää, Maxin voi aina viskaista.
Jotain kuitenkin etsivätarinoisen hölmöyksistä, pulp-viihteestä ja tosimaailmasta heijastuu Samin ja Maxinkin kertomuksiin. Usein tarinoiden konnat ovat vähäpuheisia, mutta sitäkin katalampia torakoita tai rottia. Purcell eli ison osan elämästään köyhyydessä täysin saastaisissa asunnoissa, joten eläinkunnan tuo puoli tuli tutuksi. Varmasti hän usein toivoi, että liipasinherkkä koira ja väkivaltainen jänis saapuisivat pelastamaan päivän.
Sarjan suola on Samin ja Maxin keskinäinen dialogi. Biglebowskimaisen rento-otteinen mutta skarppi etsivä ja varsin suoraotteisesti ympäröivään maailmaan suhtautuva jänis heittelevät huulta keskenään kuin paremmissakin screwball-elokuvissa. Reaktio tapahtuvien asioiden hulluuteen on tietysti alimitoitettu, yleensä siirtäen keskustelu johonkin täysin ulkopuoliseen aiheeseen. Vaaroja kohtaan parivaljakko on täysin huoleton, mutta hehän ovat sarjakuvasankareita / LucasArts-pelin sankareita, joten eiväthän he VOI kuolla.
Purcellin kokemus animaationkin parissa näkyy, hahmot ovat selkeitä, eläväisiä ja kolmiulotteisen oloisia. Jotenkin hän saa niistä ilmeikkäitäkin, vaikka Maxilläkin on aina sama virne naamallaan. Kaltaiselleni Don Rosan parissa kasvaneelle on lisäksi paljon iloa ruutuihin piilotettujen pikkuvitsien bongaaminen.
Sam & Max seikkailivat toki myöhemmin myös Telltalen kolmiulotteisissa peleissä, joissa oli meininki varsin hyvin kohdallaan, mutta jotka eivät olleet niin mieleenpainuvia kuin alkuperäinen, kahelia Road Tripiä kuvaava Hit the Road. Kuten sarjakuvakin, myös tuo peli irvi tyhjänpäiväiselle americanalle, mitättömille turistirysille, kestämättömälle kulutukselle, päättömille kansantarinoille ja ihan yleisesti ihmisten tyhmyydelle. Kaikkelle, mille pitääkin.
You crack me up, li’l buddy.
