Kotimaisia: Kalevala-spesiaali

Kalevalan päivän kunniaksi katsaus siihen, miten kotimaiset tekijät ovat käsitelleet kansalliseepoksen tarinoita ja hahmoja sarjakuvissaan. Kalevala on selkeä perusaihe, jonka teemat piilottelevat useinkin sarjakuvantekijöiden mielessä. Rajanveto Kalevala-aiheisten sarjakuvien kanssa ei ole ihan ilmiselvää, tästäkin jutusta jää uupumaan useita kiinnostavia versiointeja.

Usein Kalevalasta puhuttaessa tietysti ensimmäisenä useimmille mieleen tulee Don Rosan Sammon salaisuus, joka tietysti ottaa aika mittavia vapauksia tarinan suhteen (missä vaiheessa Kalevalassa on ollut jättimäinen sammakko hirviönä?).

Samalla tavoin ukomaisille markkinoille selvästi suunnattu teos on Kristian Huitulan Kalevala-versiointi, joka käyttää myös teksteinään alkuperäisiä runoja. Tavallaan tämä aiheuttaakin sen, että teoksesta tulee pikemminkin kuvakirjamainen fiilis kuin varsinainen sarjakuva. Toki Kalevalassa säkeet ovat olennainen osa tarinankerrontaa.
En ole Huitulan näkemyksestä aivan täysin myyty muutenkaan, sillä poseeraus tuo mieleen lähinnä supersankarisarjakuvat staattisimmllaan ilman mitään sitä dynaamisuutta, tenhoa ja tarinankuljetustaitoa, joka lajinsa parhaimmistoa vetää eteenpäin. Huitula vaikuttaa olevan viehtynyt etenkin Frank Millerin mustan ja valkoisen käytöstä ja tappiin asti viedystä yrmyilystä. Sinänsä välillä tulee sarjakuvasta mieleen, että onko kyseessä jokin Millerin Asterix -tyylinen parodia kun körmyt viiksipartaukkelit kulkevat kylästä toiseen apeina ottamaan toisistaan mittaa.

Aivan toisesta ääripäästä onkin sitten Marko Raassinan Kalevala-tulkinta, joka saa aika yllättäbänkin kepeästi synkätkin tarinat muovattua kolmiruutuisen sarjakuvastripin formaattiin. Selvästi Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala on ollut tärkeässä asemassa haettaessa kepeyttä, huumoria ja tiettyjen rönsyjen karsimista. Raassina voi tosin näyttää niitä ikävämpiäkin jaksoja, toisin kuin Kunnas, kunhan ne on vain tarpeeksi överisti etäännytettyjä oikeasta tuskasta, kärsimyksestä ja veritöistä.

Iso osa komediasta on verrata kalevalaista meininkiä moderniin Suomeen.

Siispä Raassina on myös päätynyt adaptoimaan Kullervon tarinan, sen Kalevalan traagisimman episodin jonka Kunnas esimerkiksi jätti kokonaan pois. Tämä onkin huomattavasti virkeämpi teos verrattuna itse Kalevalaan. Pääsyynä itse pitäisin sitä, että loppuruudun vitsinveistely on erittäin vaikea taitolaji. Erittäin usein loppujutuista tulee ankeita Haksun Huumorisivut -kaskuja, jotka eivät onnistu herättämään hymynkarettakaan lukijassaan. Pitempikaavainen Kullervo puolestaan antaa enemmän sijaa hahmovetoiselle huumorille ja komiikalle, jonka biitti ei ole jatkuvasti samassa kaavassa.

Raassinan kuvitus puolestaan miellyttää minua molemmissa. Hän osaa tehdä minimalistisista hahmoista hauskan ilmeikkäitä ja ahtaissakin ruuduissa luoda tilan ja paikan tuntua. Tietysti myös Kullervossa vapaampi sivu- ja ruututaitto tekee tarinalle ihmeitä. En kuitenkaan nyt ylistä sitäkään maasta taivaisiin. Tarinan vitsit ovat turhan paljon piirroselokuvamaisia hassutteluja tylyn aiheen kustannuksella, ja tämä kontrasti nyt ei vain kanna kokonaisen kirjan mittaa.

Strippisarjakuvista täytyy pikaisesti mainita Petri Hiltusen lähestymistapa, Väinämöinen-päivästrippi, joka toi ajastaan eläneen kaikkitietäjän nykypäivään moderneita ilmiöitä kummastelemaan. Stripistä voisi melkein puhua klassikkona, sillä se onnistui lähes mahdottoman tuntuisissa yhdistelmissä. Hahmovetoisessa huumorissa ja nykypäivän ilmiöitä kommentoivassa, pääosin jatkuvajuonisessa sarjakuvakerronnassa,
joka silti tuntuu sopivan ajattomalta. Kaiken lisäksi sarjakuva oli vieläpä usein hauska!

Loppupuolella kuitenkin alkoi sarjasta veto loppumaan, ja kaavamapisuus iski mukaan. Hiltunen lopetti sarjan 2014, ja ehkä hyvä niin. Meninki on tosimaailmassa mennyt jo niin sekavaksi, että loppupään sarjoissa tuntuvat vitsien maalit hämärtyvän välillä turhankin pahasti, ja sitä selkeyttämällä sarjasta tulisi varmaankin ajoittain liian kitkerä tiettyjen tahojen empatianvastaisuutta, itsekkyyttä, omahyväisyyttä ja häikäilemättömyyttä kohtaan. Nyt se tuntuu heiman muistutukselta ajasta, jolloin kovia kokeneessa Suomessa meni sentään monista ongelmista huolimatta melko hyvin.

Mitä tulee Kullervoon, on Gene Kurkijärven viritelmä vuodelta 1998 mainittava tässä yhteydessä. Överin surullisesta tarinasta tuli vastaavasti täysin överiksi vedetty kyberpunk-viritelmä, jossa korostetaan seksiä ja huumeiden vetämistä. Pari asiaa kuitenkin sarjassa toimii, varsin komeasti mietityt kyber-Helsingin maisemat (joita koskien on kyllä hankala tajuta mihin tarvitaan maatalaousyhteiskuntaan kuuluvat pellot ja lehmien kasvatukset), ja mukana kulkevat alkuperäiset runot, joita hahmot pääsevät ikään kuin kommentoimaan. Kuitenkin kaikkine kikkelinviuhutuksineen sarjakuva on ihan liian keskenkasvuinen, että se saisi oivaltavat osuutensakaan kunnolla toimimaan.

Kalevalaan liittyvien sarjakuvien ehdotonta kermaa edustaa sitten Ville Rannan Kajaani. Se tosin kertoo ennemminkin lehtorina toimineen Elias Lönnrotin elämästä ennen kuin hän päätti lähteä tunnetulle runonhakumatkalleen Karjalaan, josta sitten lopulta muotoutui Kalevala.

Ranta on todella osuva henkilökuvan tekijä, hän ei näe että myöhemmin kertynyt kunnioitus antaisi mitään syytä ylevöittää keskushahmoaan. pikemmin hänet nähdään samalla tavoin arkimurheita puntaroivana, virheitä tekevänä ja ruumiillisena ihmisenä kuin muutkin. Joku voisi tietysti nähdä yhtymäkohtia Turkan ja Mollbergin ilmaisuun, onhan mukana paljon panemista ja ryypiskelyäkin. Tarinan keskuksen kuitenkin antaa Lönnrotin pohdiskelu sen suhteen, onko hänen velvollisuutensa jäädä aloilleen kotitilaa hoitamaan, ja onko hänen paikkansa kotipitäjässä, johon häneen suhtaudutaan varsin monilla eri tavoin.

Rannan luonnosmainen viiva karttaa selkeitä linjoja ja elävöittää ympäristönsä juuri karkeapiirteisyydellään. Tietty menneisiin aikoihin kuuluvan likaisuuden ja saastaisuuden, ja toisaalta luontoon kuuluvan kaoottisuudesta kumpuavan symmetrian kuvaamiseen jälki on omimmillaan. Ranta ei ole kaikille aina mieleen, mutta ne jotka hänen teoksiinsa jaksavat syventyä, yleensä osaavat arvostaa hänen persoonallista jälkeään.

Huomattavaa Kajaanin tarinankerronnassa on myös, ettei sitä ole jauhettu lukijalle helposti omaksuttavaan muotoon, vaan kukin voi tehdä siitä omat tulkintansa. Lönnrotin elämästä ei kuitenkaan tarvitse entuudestaan tietää yhtikäs mitään. Oleellinen käy selväksi. Lopussa Lönnrot on osallisena tragediassa, joka esitetään sanatta, keskittyen päähenkilön kauhistuneeseen ilmiöön. Ekspressionismin avulla voi nähdä, että kyseessä on merkittävä käännekohta yhdessä elämässä.

Päätetäänpä juttu nyt siis tällaisella kehotuksena: Jos luet tänä Kalevalan päivänä yhden sarjakuvan, olkoon se Ville Rannan Kajaani.