Kuikka: Tappavat kädet

Kotimaisen zine-julkaisun ylittämätön ykkönen on Matti Hagelbergin Läskimooses, jota on ilmestynyt vuodesta 2012 jo yli 50 numeroa. Hagelbergin tuotannosta tietysti saisi monenlaisiakin artikkeleita aikaan, ja varmasti palaamme myös niihin tulevaisuudessa. Lehdessä kiehtovaa on myös sen kyky antaa valokeilaa myös muille kiinnostaville tekijöille. Tästä on linkoutunut ulos spinoffina myös Leo Kuikan (toistaiseksi) neliosainen teos Tappavat kädet.

Pasi Lihavainen on aika välimallin jätkä. Keski-ikäinen, keskiluokkainen ja täysin keskinkertainen äijä työskentelee rakennusfirman pikkupomona ja kokee oman elämänsä vaikeaksi. Siispä hän kanavoi pettymyksensä vihaksi ulkomaailmaa kohtaan, erityisesti pakolaisia, työläisiä ja omaa vaimoaan. Ensimmäisen osan lopussa Pasin hermot viedään äärirajoille ja hän kehittää mystisten ”tappavien käsien” kyvyt paikallisten nimismiesten vaivaksi. Muinaisesta Kiinasta on yhteys nykypäivän Suomeen.

Kun Pasi katoaa, seuraavissa osissa syvennymme myös muiden hahmojen sielunelämään. Lihavaisen vaimo löytää uuden rakkauden sotaa paenneen siivooja Yusufin sylissä. Aika kujalla oleva, lentävällä kylpyammeella paikasta toiseen kiitävä Juha Sipilä tekee kauppoja kiinalaisten kanssa. Kiinan keisari yrittää säilyttää valtansa veljenpoikansa uhatessa.

Turha jätkä kuin Pikku Nemo.

Tuorein osa huipentuu Suomen itsenäisyyden juhlavuoden itsenäisyyspäivän presidentinlinnan vastaanottoon. Eliitin pikkumaisten ongelmien ohella kulkeva tarina on kenties huomionarvoisin, sillä siinä limboon joutunut Pasi kohtaa entisen parhaan ystävänsä Sepin. Rasistisia juttuja saunassa laukova Sepi on alkukatsannolla aika vastenmielisen oloinen, mutta tarinan edetessä saamme tajuta hänen ja Pasin välillä olevan syvän ystävyyden, jonka pettämisellä on ollut kohtalokkaat seuraukset.

Koetan nyt välttää liikaa suomalaisten yleistämistä, mutta Kuikka joka tapauksessa katsoo sarjassaan maamme ytimeen ja sen keskeisiin kipukohtiin. Kuikka esittää, mistä nykypäivää vaivaavat rasismi, itsekkyys ja pikkusieluisuus kumpuavat, hakee emotionaalisia arpia ja kuvaa kykenemättömyyttä purkaa omaa pahaa oloaan. Hänellä on myös erittäin tarkka korva dialogille, joka on hersyvn hauskaa ja luontevan kuuloista.

Esimerkiksi tässä saadaan mainiosti osuttua tyhjänpäiväisen suomalaisen kahvipöytäkeskustelun ytimeen. Paikka vain on tavallista prameampi.

Tyyliltään sarja muistuttaa melko paljon esimerkiksi Apinatarhasta muistettavia satiirikkoja Ruppertia ja Mulot’a, sillä hahmojen kasvonpiirteitä ei juuri esitellä ja kamera pysyy pääasiassa yleiskuvan tasolla. Sivujen ruututaitto vaihtelee erittäin ilmavasta toiminnantäyteisiin pienruutuihin. Onpa tyylissä mukana tujaus Ville Rantaa, Ville Piristä, Hagelbergiä kuin myös toimintasarjakuvien mestareita, kuten Frank Milleriä ja Bill Sienkiewicziä.

Ei ole oikein varmaa, miten pitkään Tappavat kädet tästä vielä jatkuu, jos lainkaan. Kuitenkin Kuikka on jo tällä teoksellaan osoittanut olevansa erittäin kekseliäs ja älykäs tekijä, joka osaa aina kumota lukijoidensa odotukset ja vaihtaa näkökulmaa juuri siinä vaiheessa kun uskoo tietävänsä, mihin tarina on etenemässä.