Roskasarjat: Pulmuset 1/92

Koska on isänpäivä, tuli valittua sarjakuva, joka juhlistaisi isyyttä. Onnekseni kirpputorilta sattui käsiini Pulmuset -tv-sarjan sarjisversio. Tällaista en tiennyt aiemmin olevankaan! Ilmesisesti sarjakuvaa kustannettiin kaikkiaan neljä numeroa 1992-93, joista onnistuin saamaan hyppysiini ensimmäisen.

Niille, jotka eivät tiedä, Pulmuset eli Married… with Children oli 1986-1997 ilmestynyt perhekomedia, joka ajalle tyypilliseen otteeseen kävi kimppuun kaikkia lämminhenkisen sitcomin trooppeja vastaan. Lämminhenkisyydestä ei ollut tietoakaan, sillä perheyksikkö tuottaa sen jäsenille vain eritasoista kurjuutta ja musertaa itsetuntoa. Nykypäivänä sarjan vitsit vaikuttavat varsin seksistisiltä, mutta ei voi myös kiistää, etteikö sarja olisi myös kumonnut tiettyjä kiveen hakattuja sukupuolirooleja (kuten, että mies on himokas ja nainen ei ole kiinnostunut seksistä). Sarja seuraa kenkäkauppias Al Bundyn perhettä, johon kuuluu myös kyllästynyt kotiäiti Peggy ja hönöt teinilapset Bud ja Kelly.

Komediasarjojen sarjakuvaversioissa on yleensä kaksi tietä; joko tehdä sarjan faneille vähän ”lisää samaa”, toteuttaa samankaltaisia asetelmia kuin emosarjassakin nähdään. Toinen on sitten olla piittaamatta sarjan rajoitteista ja viedä tutut hahmot entistä isompiin kuvioihin. Tässä on tosin vaarana se, että matkalla hukkuu sarjan alkuperäinen viehätys. Pulmuset-sarjakuvaversio menee konservatiivisesti ”lisää samaa” -linjalla. Se sijoittuu vain muutamaan eri lokaatioon, jotka oltaisi voitu toteuttaa yhtä hyvin myös sarjan kuvauksissa.

*Toilet flushing sound*

Kuvitus sentään pääsee irroittelemaan. Tom Richmond on tuttu nimi myöhemmin MAD-lehdestä, ja on kiistatonta että miehellä on lahjoja tehdä sekä karikatyyrimäisen tutunnäköisiä hahmoja, että saada ne näyttämään piirroselokuvamaisen liioitelluilta ja
hassuilta. Ihan MAD-lehden tasoon ei nuori Richmond kuvituksellaan vielä Pulmusissa pääse, mutta piirrokset hykerryttävät silti ehkä enemmän kuin käsikirjoitus, jossa on paljon sitcom-tyylistä nasevaa sanailua. Vain naururaita puuttuu.

Lehdykässä on kaksi eri tarinaa. Ensimmäinen, Mark Hansenin kirjoittama Psyko-isi on toki merkkipäivän kannalta kiinnostavampi. Siinä Alin epävarmuus kenkäkauppatyönsä puolesta saa hänet samaistumaan televisiopiirretyn isähahmoon, joka ampuu söpöt pienet lapsensa haulikolla ja joutuu sitten sähkötuoliin. Alin reviirille tunkeva Bud huomaa että mies on napsahtamaisillaan ja koettaa pitää oman menestyksensä kenkäkauppabisneksessä riittävän vaatimattomana.

Juttu kuvaa aika selkeästi Alin heikkouksia isänä ja ihmisenä. Oma heikko ego ei kestä minkäänlaista haastamista, ja kasautuva stressi uhkaa jatkuvasti purkautua epäterveellä tavalla. Sarjakuva periaatteessa repii huumoria perheväkivallan uhalla, joka ei sinänsä ole mikään hauska asia. Mutta onneksi tuo puoli pidetään suhteellisen epämääräisenä ja piirroselokuvien Psyko-isi on niin ylilyödyn kaheli tapaus, ettei hommaa pysty ihan vakavissaan ottamaan. Kuitenkin hahmotkin pullistelevat silmiään ja vääntelevät naamaansa kuin Looney Tunes -hahmot.

*AWOOGA* *Hubba-hubba* *Wolf whistle* *Yadda-yadda-yadda* jne.

Toinen sarja Lastenhoito – raaka bisnes puolestaan nostaa pääosaan Pegin. Käsikirjoituksesta vastaa Katherine Llewelyn. Kun kyseessä on naisen kirjoittama juttu, on tietysti seksistisen läpän määrä paljon vähäisempi. Valitettavasti tilalle tullut huumori ei ole juuri sen hauskempaa. Peg päättää tienata omaa rahaa aloittamalla lastenhoitobisneksen, mutta kaitsettavaksi saatu lapsijoukko osoittautuukin jokseenkin hirveiksi. Sitten vastuuta koetetaan sysätä muiden niskoille. On kuitenkin virkistävää nähdä, että sarjakuva uskaltaa luottaa myös naishahmojen vetävän hauskoja tilanteita ja jättää Al Bundyn kerrankin vain pieneen sivuosaan.

Marcy käy piipahtamassa, tapojensa mukaan höynäytettävänä.

Lopussa sarjakuvien jälkeen on pieni faktaruutu Pulmuset-sarjan näyttelijöistä. Kas vain, vielä 90-luvulla Katey Segal näemmä esiintyi yhä satunnaisesti laulajana New Yorkin yökerhoilla. Mukana tullut juliste Christina Applegatesta on valitettavasti lipastettu jo ajat sitten.

Pulmuset-sarjakuvalehti muistuttaa Semicin 90-luvun alun tilanteesta, jossa testailtiin ahkerasti erilaisten sarjakuvalehtien ja -albumien juurruttamista Suomen maaperälle.
Kun kyseessä on lama-aika voi olettaa että takkiin tuli aika selkeästi. Ehkä sitten Lassi & Leevi ja Niilo Pielinen tuottivat albumeina sen verran hyvin, että kokeilu kannatti. Painoformaatti fonttia myöten muistuttaa minua lapsuuteni Toxic Crusaders -lehdistä; siinäpä olisi muuten hieno Roskasarjat-tekstin aihe sitten johonkin toiseen kertaan!