Christensen: Aarne Ankka

Maailma saattaa potkia päähän Aku Ankkaa, mutta lopulta Ankkalinna on hänelle hyvä. Tupu, Hupu ja Lupu toimivat tukiverkkona ja neuvojen lähteenä, muuhunkin perheeseen on hyvät välit, tyttöystävä löytyy ja yleensä aina uusi homma heltiää helposti, vaikka vanhasta tulisikin potkut.

Charlie Christensen keksi jo 80-luvulla yksinkertaisuudessaan nerokkaan idean: entäs jos Aku olisi tukholmalainen vasemmistolaisrunoilija? Pysyvästi työtön, masentunut, ja joka kokee koko maailman olevan häntä vastaan. Syntyi Aarne Ankka, kyyninen maailman menon päivittelijä, keskikaljalla istuskelija, ja oman elämänsä epatto. Kavereita hänellä on vain yksi: elokuvaohjaaja Krille Krokodiili, joka on luonteeltaan Aarnea hieman valoisampi, ja myös menestyksekkäämpi nais- ja raha-asioissa.

Joskus sitä kyllä koetaan ilon hetkiäkin.

Vanhat Arne Ankat julkaistiin 1983-95 aikansa viikottaisissa kaupunkilehdissä, joten niiden miljöö vaatii hieman lukijan omaa itsensä sijoittamista Olof Palmen ajan Ruotsiin. Sinänsä se ei ole mahdoton loikka: tuolloinkin porvarit sikailivat työväenluokkalaisten selkää seinää vasten minkä ehtivät, ja monelle onnea ei tuntunut löytyvän kuin vain olutlasin pohjalta. Olennaisesti sarjaan kuuluvat väittelyt vaativat sosio-ekonomisen tilanteen lisäksi myös jonkin verran ruotsalaisen runouden, kulttuurielämän ja filosofian tuntemusta, etenkin vasemmistolaisesta näkökulmasta. Jos tätä taustatietoa ei ole, stripit kyllä yleensä toimivat omillaankin.

Christensen nautti myös Disney-tuotannon tabujen rikkomisesta; Aarne on myös himojensa tuskissa pyörivä epäonnistunut rakastaja hunajapupujen maassa.

Aarnen terapia epäonnistuu. Alkuaikoina hahmo muistutti ulkoisestikin enemmän Disneyn Ankkaa.

Kolme ensimmäistä Aarne-albumia ovat Suomessa ehtoja kulttisarjakuvia, joista saa divareissa pulittaa hyvää hintaa. Yksisivuiset stripit sisältävät myös melko kahelin saagan siitä, kun Disneyn lakimiehet kävivät ruotsalaisen sivun mittaisen parodiasarjakuvan kimppuun ja saivat hahmon vaihtamaan toviksi ulkonäköään vähemmän tekijänoikeuksia rikkoviksi. Onneksi Aarne palasi nopeasti takaisin ennalleen.

Aarne undercover.

Yllättäen alkoi sittemmin Espanjaan muuttanut Christensen tuottaa uusia Aarneja vuonna 2004. Ja vielä yllättävämmin, sarja on vahvempi kuin koskaan! Kuvitus on taitavampaa ja jutut terävämpiä. No, tietysti kyseessä voi olla harha, jonka aiheuttaa se, että ajankohtaiset aiheet ovat mennyttä lähempänä.

Charlie Hebdo -isku puhuttaa. Tai panee Aarnen väittelemään itse itsensä kanssa. Mitä saa piirtää ja mitä pitää suvaita?

Suomeksi 2015 julkaistu Kansakodin pesänjakajat on pitempi Aarne-kertomus, joka kuitenkin mahduttaa myös joukon sivun mittaisia strippejä tarinaansa. Keskeisiä teemoja tarinan suhteen ovat Eurooppaa uhkaava terrorismi sekä kolikon kääntöpuolelta löytyvä oikeistopopulismin ja natsismin nousu. Keskeinen väittelynaihe on natsipuolueeseen liittyneen filosofi Martin Heideggerin suhde juutalaissukuisen Hannah Arendtin kanssa. Mitä se sanoo miehestä ja hänen ajatuksistaan, tai yleisesti miehistä ja heidän filosofoinneistaan?

Tukholmalaisissa pubeissa lähi-idästä tulevia kohtaan koetaan empatiaa, mutta sikoina esitettyjä kansallismielisiksi itseään väittäviä uusnatseja ei niinkään. Kuitenkaan kirja uskaltaa kysyä, missä määrin on järkevää vastustaa hakkauksen ja oman turvallisuuden uhalla väkivaltaisia ryhmiä.

Aarnen mummo ainoana uskaltaa vastustaa sikaniskaisia öyhöttäjiä.

Christensen asettaa kyynisimmät huomiot Aarnen suuhun, mutta näkee että tilanne on käynyt sen varran vaikeaksi, ettei selkeää ”oikeaa tietä” ole esittää. Bissen äärellä voi esittää omia teorioita, siitä, mikä mättää ja kenen vika se on, mutta se ei vie maailmaa paremmaksi tai tuo turvallisuuden tunnetta takaisin. Sikäli Christenseniä voisi kritisoida ulkoruotsalaisena keskiolutbaarien tunnelmien tulkitsemisesta, mutta itse näen että keskustelunaiheet ovat aika samankaltaisia kuin kaltaisieni akateemisten varhaiskeski-ikäisten parissa löytyy. Lienee ehkä parempi puhua vain yksinkertaisemmista aiheista, kuten sarjakuvista.

Tapasin Christensenin Turun Necrocomicon-tapahtumassa 2015. Tuon vierailun pohjalta ilmeisesti on myös ammennettu uuteen Aarne-albumiin, jonka kannessa komeilee Turun tuomiokirkko. Uusi opus Mielipuolen kuvakirja on Christensenin varsinainen taidonnäyte, ja vie muun muassa renessanssiajan Italialaisiin kaupunkivaltioihin tarkkanäköisellä tilanteen kuvauksella. Toki Turussakin poiketaan. Ehkä enemmän uudesta kirjasta vielä toiste!