Kuva ei hirveästi liity artikkeliin, mutta antaa tilaisuuden kehottaa: tukekaa Feminististä sarjakuvatoimintaa!
Worldconissa pidin luennon kotimaisesta sarjakuvasta. Tietysti keskustelu painottui aika vahvasti aiheisiin, joista tässä blogissakin on aikaisemmin käsitelty. Luin kuitenkin sitä varten myös runsaasti kotimaisia sarjakuvia. Joistakin on tulossa pitempiä juttuja jossain välissä, mutta tässä kirjoituksessa käydään läpi muutamia huomionarvoisia viime aikoina lukeamiani melko nopeasti.
Tom of Finland Comics
On jossain määrin huvittavaa, kuinka kansallisikonistiseksi Touko Laaksonen on nostettu. Hänen työnsä kun kuitenkin ovat varsin graafisen pornografisia. Hieman on nostettu esiin myös niiden raiskausestetiikan ongelmallisuutta. Se tietysti nykypäivänä näyttää ikävältä, mutta tuntuu, että ihmiset pääsevät irtautumaan ajallisesta kontekstista siinä tilanteessa, missä nämäkin runkkumateriaaliksi tarkoitetut seksuaalifantasiat on tuotettu. Jos Tom of Finland on nykyään suomalaisen suvaitsevaisuuden symboli, niin olisi syytä muistaa että työt ovat syntyneet vastareaaktiona tämän valtion takavuosikymmenien maalaiselle umpimielisyydelle, joka ei sallinut Toukon seksuaalisuuden julkista esittämistä juuri missään. On tietysti hauskaa, että töillä ärsytetään nykyäänkin menneisyyteen haikailevia katkeroituneita kusipäitä.
Voimakkaita ja väkevän maskuliinisia homomiehiä voi käyttää lakanoissa ja muissa tuotteissa, mutta turha kuvitella että ainakaan näistä sarjakuvista lainattaisiin kuvituskuvia Arabian kahvikuppeihin muumien tapaan. Sarjakuviksi asettelu on hyvin patsasmaista, liikettä ei juuri ole kuvattu vaan ruudusta toiseen asetelmat ovat erittäin staattisia. Kuitenkin voiman ja väkevyyden kuvastajana Tom on omaa luokkaansa. Amerikkalaiset supersankaritkin näyttävät rääpäleiltä hänen huolella piirrettyjen muskeliensa rinnalla.
Ninni Aalto: Sähköjänis
Ninni Aalto oli ehdolla parhaan fanitaiteilijan Hugo-palkinnon voittajaksi tänä vuonna ja hänen töitään oli myös esillä Worldconin galleriassa. Siihen nähden tämä sarjakuvakirja vuodelta 2011 on ehkä häneltä jo hieman vanhentunutta jälkeä. Mutta tietenkään kyseessä ei olekaan mikään ”vakava” taiteilu, vaan huvikseen nopeasti piirrettyjä huomioita arjesta ja parista muustakin asiasta.
Olin lukenut kokoelman aiemminkin, mutta jotenkin tuntui että se oli silloin vetävämpi. Aika on tehnyt tepposet ja nykyään näkee enemmän samankaltaisia huomioita esimerkiksi kofeiinintarpeesta tai todellisen keskiajan likaisuudesta. Ihmissuhdeosastolla ovat ainakin omasta mielestäni väsyneimmät jutut (ampparin öinen karkottaminen, huoooh). Kuitenkin pirtsakka ja humoristinen tyyli ja sopiva vaihtelu aiheiden välillä tekee kirjasesta kevyttä luettavaa omaksi ilokseen. Esimerkiksi deadline-jutut lisäksi purevat vieläkin varsin hyvin. Harmittelen vähän vain sitä, ettei Aalto ole siunannut hieman kunnianhimoisemmalla sarjakuvaprojektilla lukijoitaan. Taiteen tekemisessä hänellä ainakin on hyvät lahjat, haluaisin nähdä mitä hän osaa tehdä myös tarinankertojana.
Mari Ahokoivu: Löydät minut tästä kaupungista
Mari Ahokoivu on eräs sarjakuvataiteilijoistamme, jotka ovat pyrkineet tekemään uraa Ranskassa. Ilmeisesti uuteen maahan muuttaminen on myös jossain määrin inspiroinut hänen sarjakuvateostaan Löydät minut tästä kaupungista. Tosin teos menee varsin synkkiin kulmiin ihmisen elämässä, joten ei ehkä kannata lukea liikaa teoksen ja tekijän yhtäläisyyksiä fiktioteoksen perusteella. Kirja käsittelee yksinäisyyttä, masennusta, yksipuolista ihastumista ja synkeimmillään allegorian kautta myös parisuhteen lankeamista hyväksikäytöksi.
Tarina on jakautunut kahden näkökulmahenkilön kautta koettavaksi. Ensimmäinen on kasvoton tyttö, joka kokee uudessa kaupungissa sen verran pahaa masennusta ja ahdistusta, että se saa mustanpuhuvan fyysisen muodon. Toinen näkökulmahahmo on naisen kasvot omaava kissa, joka kattojen päältä näkee masennuksen hahmon ja ihastuu tähän etäältä. Se kuitenkin kokee, ettei voi lähestyä ihastustaan koska on itse liian pieni olento. Kissan mukaan tuppautuu monisilmäinen koira, jonka hyväntahtoisessa pulinassa ja uhossa on kuitenkin jotain ahdistavaa. Ahokoivun tummanpuhuva kuvitus ja varmaotteinen tarinankuljetus vievät mukanaan. Teoksen huono puoli on lähinnä se, että sen loppu tulee niin yllättäen. Tätä olisi mielellään lukenut vielä lisääkin.
Maria Björklund: Planeetta Z
Avaran luonnon ystävälle nappiosuma vie tutustumaan kummallisen värikkään planeetan faunan elämään. Björklundin maailmassa luonnon lait saattavat heittää taianomaisesti, mutta vahvemman selvitymisestä sielläkin on kyse. Vahanukkemaisten eläinten anatomia venyy ja paukkuu ja yllättää. Tuntuu että Björklundilla toistuu myös usein teema yksinäisyydestä sekä siitä ulos pääsemisestä, mikä on hyvin humanistinen ajatus ja auttaa sympatisoimaan outoja elukoita.
Jälki on sopiva sekoitus söpöyttä ja julmuutta. Tekijän animaatiotausta näkyy hahmojen pyöreydessä ja tietyssä liikkeiden kolmiulotteisuudessa. Värikkäästä ympäristöstä tulee mieleen Tommi Musturin Samuelin kummallisimmat maisemat, sanattomista gägeistä puolestaan Ari Kutilan Mustapukuinen mies ja muut kotimaisen sarjakuvan sanattomat klassikot. Sarja ilmestyi aikanaan Nyt-liitteessä, ja siitä on tehty myös pidempi tarinajatkumo Madonreikiä, joka vie tajunnanvirtamaisen jutunkuljetuksen ja usean ”päähenkilön” käsittelyn loogisesti eteenpäin.
Terhi Ekebom: Kummituslapsi
Ekebomin vaikuttava teos oli merkittävässä nosteessa taiteilijan saadessa elämänurastaan Puupäähatun vuonna 2014. Kyseessä on satukirjamainen kertomus, aluksi aavemaiselta vaikuttava tarina, joka lopulta paljastuukin lämpimän ystävälliseksi. Kyseessä on myös yksinäisyyden loppumisen kuvaus, tilanne jossa surusta ja eristäytymisestä päästään yli.
Ekebomin harmaasävyinen kuvitus on velkaa Edward Goreylle ja hänen koulukuntansa viktorialaisestetiikan uudelleentulkinnalle. Jossakin määrin ikonimaisessa ruutujen asettelussa on toistumia myös keskiaikaisesta taiteesta. Mutta Ekebom ottaa tuon alueen myös omillaan haltuun ja luo utuista, savuista, mutta linjoiltaan selkeää jälkeä.
Juho Maurinen: Rontticomics – Ihmismeri
Täytyi myöntää omalla luennolla, että tunnen verkkosarjakuvien nykyskeneä tosi huonosti. Tästä huolimatta, vaikka seuraan esimerkiksi Facebookissa Sarjakuvablogit -ryhmää aktiivisesti. Eräs sarjakuva kuitenkin on, jota olen seurannut jo pitkään, ja joka on nyt nousemassa laajemmalti suuren yleisön tietoisuuteen: Juho Maurisen Rontticomics.
Yleensä mustan huumorin kyllästämissä stripeissä käsitellään yleensä ihmisluonnon huonoimpia ominaisuuksia; ahneutta, himoa ja mitä näitä kuolemansyntejä nyt on, mutta myös yksinäisyyttä ja yleistä maailmanahdistusta. Maurinen osaa kääntää synkät aiheet ronskiksi komiikaksi aika valoisasti, mikä on aika osoite aika humanistisesta elämänkatsomuksesta. Rontticomics on ennen kaikkea aikansa kuva.
Kirjaksi koottuna jutut eivät ehkä kuitenkaan ole parhaimmillaan, sillä jonkin verran toistonomaista samojen aiheiden variointia esiintyy. Kuitenkin Rontticomics-kokoelman lukee ihan missä minkä tahansa strippikoosteen vaikka aamupalapöydässä, varoen toki, ettei juustovoileipä takerru kurkkuun kun alkaa röhöttämään. Usein huumoria auttaa myös Maurisen piirrostyyli, joka on samalla aika karkeaa, mutta myös ilmaisuvoimaista. Rumat ihmiset näyttävät sen avulla hassuilta.
Ilmari Vainio: Professori Itikaisen tutkimusretki
Suomen ensimmäinen sarjakuva on vuodelta 1911 peräisin oleva seikkailusarjakuva, jossa ilmeisesti biologian professori lähtee pikkupurjeella tutkimusmatkalle kapteeni Pyöryläisen ja alati hymyilevän merimies Jukka Hyöryläisen kanssa.
Kulttuurihistoriallisesti teos on tietenkin mitä arvokkain, eikä sikälikään teosta voi oikein mitata nykyisten mittapuiden mukaan. Se sijoittuu aikaan, jolloin tietämystä eksoottisista kaukaisista maista oli vähän, joten tietysti mukana on rasistissävytteisiä vitsejä Afrikan kannibaaleista ja säikyistä, pitkäviiksisistä kiinalaisista. Myös ulkomainen luonto nähdään lähes yksinomaan vihamielisenä. Parhaimmillaan teos onkin mielikuvituksen liitäessä vähän kauemmaksi tulkinnoista muista kansoista. Suosikkiruutuni koskee epämääräisiä kauhuja kuhisevaa luolaa, jossa pimeys pitää ruudun laidoilla piileskelevien mörköjen ulkomuodon varsin arvoituksellisena.
Tutkimusmatka sinkoaa nopeasti paikasta toiseen kuin Game of Thronesin seiskakausi pirillä, ja se on nopeasti ohi. Hahmoja ei ehditä hirveästi kehittää, ja heidän kokemuksensa ovat vähän matter-of-fact -tyylisesti kerrottu. Kuitenkin opuksen lukaisee mielikseen vanhanaikaista, mutta pikkutarkkaa kuvitusjälkeä ihmetelläkseen. WSOYn uusintapainos on niin tarkkaa jälkeä, että siinä näkyy jopa Vainion luonnostelemat lyijykynänjäljet.
Lisää kotimaisten sarjakuvien arvosteluja on luvassa lähiaikoina!
Ahvenaario 