Ishinomori: Cyborg 009

Joskus ikoninen tavara jättää jäljen odottamatta. Kun lueskelin Shotaro Ishinomorin taustasta Legend of Zelda -artikkelia varten, päätin myös varata itselleni miehen päätöihin lukeutuvaa Cyborg 009 -mangasarjaa. Kun sain opukset käteeni, sain havaita, että hahmothan olivat minulle entuudestaan tuttuja.

Lapsena minulla oli vhs-video nimeltä Superagentit 001-009. En tiennyt sitä silloin, mutta kyseinen pätkä taisi olla ensikosketukseni animeen. Värikkäät superagentit taistelivat aika hurjissa seikkailuissa ”jumalia” vastaan, jotka olivat vähän jotain muuta kuin koulun uskonnontunnilla opetettiin; pysäyttämättömiä titaaneja, jotka uhkasivat tuhota kaikki ydinaseet kerralla ja samalla tuhota kaiken elämän maan päältä. Lopulta taisin pitää videolla enemmän lopussa olleesta bonuksesta, jaksosta Groovie Ghoulies -hirviösarjaa, jossa söpöt hirviöt latelivat onnettomasti suomeksi kääntyviä puujalkavitsejä.

Mutta aihe alkaa kadota jo ties minne. Alkuperäinen Cyborg 009 -sarja alkoi siis Ishinomorin kynästä vuonna 1964. Ei liene liioiteltua sanoa, että sarja oli vastaavalla tavalla räjähdysmäisen suosittu Japanissa kuin samoihin aikoihin julkaistut Marvel-supersankarisarjakuvat olivat Yhdysvalloissa. Suosiokin juontaa jossain määrin samoista tekijöistä.

Siinä missä mangan alkuperäinen supersankari Astro Boy oli melko mikkihiirimäisen kunnollinen ja pirteä (vaikka Osamu Tezuka jonkin verran antoi koneihmiselle pinokkiosyndroomaakin), ovat kyborgit 001-009 hieman eri maata. Eri puolilta maailmaa noukitut ne’er do well -tyyliset onnensoturit käyvät kukin kuoleman partaalla, kunnes heidät pelastetaan supersalaiseen kyborgiohjelmaan, joissa heistä tehdään eläviä aseita. Kyborgius on monella tapaa myös kirous, eikä paluuta vanhaan elämään ole. Rauhan puolesta taistelevat koneihmiset ovat monella tapaa tuomittuja ikuiseen tappeluun ja ihmisyyden rajamaastossa hylkiöinä olemiseen.

Kuminaamainen britti toimii koomisena kevennyksenä.

008:n alkuperä. En tiedä, mitä muuta tästä sanoa.

Marvelillakaan ei oltu vielä tuossa vaiheessa hoksattu tehdä Ryhmä X:stä monikulttuurista. Mutta Ishinomorin Cyborg-joukkiossa on jäseninä mm. itäsaksalainen loikkari, newyorkilainen jenginuori, heimonsa puolesta elämänsä antanut intiaanisoturi, kiinalainen maanviljelijä, orjuutta paennut afrikkalainen ja juoppo brittiläinen näyttelijä. Nykypäivän näkökulmasta monet heidän piirteistään vaikuttavat jo jokseenkin rasistisilta, mutta tuon ajan Japanille kyseessä oli varsin edistyksellinen näkemys. Sitä paitsi, ei Chris Claremontin X-Men juuri sekään ole kovinkaan syvällisesti muita kulttuureita (tai etenkään puheenparsia) arvostava. Tässä tilanteessa ihan se, että monikulttuurinen joukkio pitää yhtä, on voimavara, vaikka yksilöt hieman karikatyyrimäisiksi jäävätkin. Keskushahmo 009 on toki itse japanilainen (tai puoliksi japanilainen – hänen isänsä vihjataan olevan amerikkalainen sotilas).

Black Ghost suunnittelee avaruussotaa.

Ensimmäisessä osassa kyborgeille ja heidän uudelleensyntymästään vastuussa olleelle Isaac Gilmorelle valkenee, että koko ohjelman taustalla on maailmanherruutta tavoitteleva Black Ghost -järjestö. Siispä rauhaa rakastavat kyborgit pakenevat. Black Ghost ei kuitenkaan salli kalliin projektinsa katoavan omille teilleen, joten heidän peräänsä vyörytetään ensin sotakalustoa, ja pian myös kyborgiohjelman kehittyneempiä malleja. Ainakin kyborgipahikset ovat paitsi voimakkaita, myös kaltoin kohdeltuja raukkoja, joita kohtaan herää myös sympatiaa.

Liekö Blade Runnerin käsikirjoittaja ollut lukenut mangaa, vai onko kääntäjä vääntänyt omiaan?

Hienoja lentovempeleitä piisaa.

Humanistinen sanoma ja sympaattiset hahmot on rakennettu hyvin, ja Ishinomori osaa myös kuvata jännittävästi toimintaa. Vaikka keskuskyborgeilla on kullakin omanlaisensa superkyvyt, tuntuvat he aina altavastaajilta mahtavempia voimia vastaan. Tarinoissa on sekä innostavaa futurismia ja tulevaisuuden mallia, että myös pelkoa ja epäluuloa maailman kehitystä kohtaan. Ishinomori tietää, etteivät ihmiskunnan parhaat puolet tule aina esille kun mietitään uuden teknologian käyttömahdollisuuksia. Jutut lukee innostuksella läpi.

Ishinomori teki sarjaa vuoteen 1981 asti, joten vain pari ensimmäistä osaa lukeneena olen vasta raapaissut pintaa. Sääli kyllä klassisen mangan saatavuus on nykypäivänä vähän niin ja näin.

Suuren suosion saanut sarja on saanut myös valtavan joukon erilaisia adaptaatioita ja jatko-osia. Elokuvia sarjasta on tehty vuosina 1966, 1980, 2012 ja uusin elokuvatrilogia julkaistiin Japanissa 2016. Wikipedia väittää, että elokuvat olisi juuri julkaistu Netflixissä sarjana, joten taidanpa tarkistaa asian heti tämän kirjoitettuani. Animesarjoja on tehty 1968, 1979 (jota ilmeisesti lapsuuteni videokasettikin edustaa) ja 2001. Vuonna 2015 tehtiin suoraan videolle cross-over Devilman -sarjan kanssa. Sarja on japanissa vääntynyt jopa kahdesti radiokuunnelmien sarjaksi, sekä tietysti myös videopeleiksi.