Fellini & Manara: Matka Tulumiin

Ei varmaan yllätä tieto, että minua kiinnostaa elokuvien ja sarjakuvien maailman yhteneväisyydet ja erot. Vanhan koulukunnan taide-elokuvaohjaajista sarjakuvan mahdollisuudet ovat parhaiten tunnistaneet visuaalisesti väkevät ja toden rajoja venyttäneet tekijät, kuten Alejandro Jodorowsky… ja Federico Fellini. Ja molemmat ovat myös käsikirjoittaneet hyvin omannäköisiään sarjakuvia.

Fellinin Matka Tulumiin on alun perin ollut elokuvakäsikirjoitus, tai ehkä useampia sellaisia. Jo 50-luvulta lähtien on Fellinillä ollut useita projekteja, jotka ajautuivat tuotantovaikeuksiin. 80-luvulla Fellini julkaisi aikakauslehdissä katkelmia uudesta käsikirjoituksesta, joka otti elementtejä sieltä sun täältä käyttämättömistä ideoista. Siitä hän kaavaili uutta elokuvaa. Mitä enemmän käsikseen perustuvia juttuja julkaistiin, sitä varmempi hän oli, ettei tuostakaan kirjoituksesta lopulta tulisi elokuvaa. Mutta Fellinin suuri ihailija, etenkin eroottisen sarjakuvan tekijänä tunnettu Milo Manara sitten 80-luvun lopulla sai idean tehdä tarinasta sarjakuva, johon Fellini sitten laati käsikirjoituksen.

Varsinainen albumi sisältää kertomuksen lisäksi kymmeniä sivuja artikkeleita, luonnoksia ja Manaran lyhyttarinoita ennen varsinaista pääohjelmanumeroa. Ne auttavat valottamaan tarinan syntyprosessia, mutta olisi toki ollut suotavampaa tehdä pääkertomuksesta mieluummin omillaan kantava.

Tietysti tarina käynnistyy Cinecittásta, mistäs muualtakaan?

Tuntuu, että Fellinin käsikirjoitus on edelleen muokkautunut matkalla useaan otteeseen. Matka Tulumiin ainakin vaikuttaa etenevän täysin sarjakuvamaisilla, ennemmin kuin elokuvamaisilla, ehdoilla. On myös hankala uskoa että budjetti tai entisajan erikoisefektit olisivat riittäneet toteuttamaan etenkin albumin loppupuolella nähtävät visiot. Lopullinen sarjakuva nimittäin muistuttaa Manaran itse kirjoittamia tarinoita, kuten vaikkapa Se suurempi seikkailu -albumia tapahtumien unenomaisessa, pikaisella etenemisellä, näyttävien maisemien kuvaavien ruutujen tarjoamilla hengähdyksillä, tietenkin paljaan naiskauneuden esittely oppikirjaesimerkkimäisellä male gazea kuvaavalla tavalla ja vähällä selittelyllä.

La dolce vita -viittaus sikseen. Alaston nainen on sijoitettu täsmälleen keskelle ruutua.

Mutta kyllä tarina on silti ihan ehtaa Felliniä. Sen keskeisenä vaikuttimena on ohjaajan oman elämän lisäksi myös jokseenkin kiinnostus Carlos Castanedan kuvaamaa meksikolaista magiaa kohtaan.

Itseironiaa.

Ohjaajan tyyli etenkin myöhemmällä kaudellaan on myös hyvin yhteensopiva Manaran näkemysten kanssa, sillä ohjaajaa kiinnosti yhä vähemmän kuvata selkeää narratiivia, monipuolisia hahmoja tai edes rytmittää elokuviaan tavanomaisella tavalla. Luovuuden ihmeiden kuvaaminen on hänelle kaikki kaikessa. Siispä myös tämä tarina kuvaa fiktivisoidusti tietynlaisen elokuvan luomisprosessia.

Tarinan alussa kaksi journalistia tulee tapaamaan Felliniä lammen äärelle, ja sukeltaa hänen hattunsa perässä pinnan alle toteutumattomien projektien ääreen. Siellä itse ohjaaja antaa itsensä roolin tapansa mukaan näyttelijä Marcelo Mastroiannille. Kolmikko etenee enemmän tai vähemmän epäselvästi kohtu Meksikon Tulumia ja huumehuureisia noitamenoja. Yhtenevyyttä ihmisten välillä löydetään, kamppaillaan pahaa vastaan, ja toki myös tutustutaan kauniimpaan sukupuoleen eroottisesti.

Cock-blocked by alter ego.

Moni muu varmaankin fiilistelisi enemmänkin meksikolaisia maisemia, huumehia ja taikarituaaleja, mutta tämä albumi on kunnianosoitus kyllä lähinnä vain Fellinille itselleen. Manara tekee ihailunsa selväksi ja ruudut on ahdettu täyteen muistoja ja viittauksia Fellinin omista elokuvista. Toivoisi, että sarjakuva saisi edetä myös omilla evillään eikä vain vanhaan viitaten. Shamanismi olisi varmasti voinut olla paljon tätä jännempää. Jodorowskyn tajunnanvirtasarjakuvat ovat paljon selkeämmän oloisia juuri, koska ne ennemminkin ihastelevat ohjaajan ideoita ja ajatusmaailmaa kuin henkilö itsessään.

Jodorowsky ja Moebius muuten piipahtavat itsekin mukana kuvassa. Ei ihan Incalin veroista hahmottelua.

Kuten Manaralle on siis tyypillistä, kuvamaailma on kaunista ja tarkkaan toteutettua, mutta itse sisältöä vähän mitä sattuu. Eipä Fellininkään suurin mestariteosten kausi enää 80-luvulla ollut. Lopullinen sarja ei siis lopulta ole parasta, mitä Fellini koskaan teki, mutta Manaran viivaa arvostavat tuskin pettyvät.