Lehtimies Tintti seikkailee: Lohjennut korva / Musta saari

Jos joku on selannut arkistojuttuja, huomaa, että olen jo vuosia sitten (2009) haikaillut alkuperäisiä versioita Tintti-albumeista. Ilahduttavasti vuonna 2015 Otava toteuttikin haaveeni ja toi markkinoille kaksi albumia vanhan mallin mukaan. Viime vuonna sarja jatkui sitten kahdella uudella albumilla. Joulun myötä olen kerännyt nyt itselleni koko tähänastisen sarjan ja voisimme katsastaa albumit kahdessa erässä.

Tämä ensimmäinen osa tarkastelkoot enemmän eroja niiden entisten, tutumpien albumiversioiden ja näiden uusien (tai siis vanhojen) välillä. Toisessa mennään sitten vähän syvemmälle Tintin maaailmaan ja siihen, mitä albumit kuvastavat ja kertovat nykylukijalle.

Tintin seikkailut ovat siis alun perin ilmestyneet mustavalkoisena jatkokertomuksena Le Petit Vingtième-sanomalehden viikkoliitteessä. Belgian suuri poika Hergé, eli Georges Remi aloitti sarjan jo 1929.

Suosion noustessa ja aikojen muuttuessa sarjan formaatti vaihtui ja jutut saivat värit ja suuremman sivukoon. Sarjakuvia alettiin julkaista myös albumeina. Peittääkseen erot menneiden ja uudempien albumeiden välillä Hergén studio piirsi pääosan vanhoista seikkailuista uudelleen. Suomessa nähdyt sarjan alkupään albumit ovat tähän mennessä olleet näitä 50-luvulla uudelleen piirrettyjä versioita.

Hyvä esimerkki siitä, miten jäyhiä väriversion (oik.) hahmojen asetelmat paikoin ovat mustavalkoiseen verrattuna.

Alunperin Lohjennut korva (tai uusioversion nimeltään Särkynyt korva) julkaistiin 1937 ja Musta saari (eli Mustan saaren salaisuus) vuonna 1938.  Nämä mustavalkoversioinnin saaneet albumit ovat sarjan alkupäästä, joten ne ovat vielä enemmän sarjafilmimäistä poukkoilua cliffhangeristä toiseen, ja niiden tarkoitus on ennemminkin pitää viikkolehden lukijat kiinnostuneina ja viihdytettyinä joka osan parissa, kuin kertoa koherentti tarina.

Ja nimenomaan siksi etenkin Lohjennut korva toimiikin huomattavasti paremmin mustavalkoisena versiona. Mustan saaren tapauksessa sarja on piirretty uudestaan peräti kahdesti (kerran Belgian natsimiehityksen aikaan, jotta vihjaukset pahoihin saksalaisiin poistettaisiin), ja uusimalla kahdesti on sarjasta saatu myös värialbumiin jämäkämpi kokonaisuus. Mutta tässäkin tapauksessa mustavalkoversiolla on aivan erilainen henki.

Tämä kohtaus puuttuu kokonaan väriversiosta. Ei sillä mitään merkitystä sikäli olisikaan. Se ilmeisesti kierrätettiin sittemmin Seitsemään kristallipalloon.

Eroa voitaisi kuvastaa vertaamalla tätä vaikka Minä, Aku Ankka -kirjojen tapaan silpoa Carl Barksin tarinoita. Paljon komediaan pohjaavassa seikkailusarjassa ajoitus on kaikki kaikessa. Jos ruututaittoa mennään muokkaamaan saadakseen yhdelle sivulle ahdettua enemmän tavaraa, katoaa siitä se inertia ja jännite, joka on tarkasti luotu tekemällä huipennus joka sivun loppuun.

Särkyneen korvan ruutujen uudelleen asettelut ovat erityisen onnettomia. Kuva alla antaa tästä hyvän esimerkin. Mustavalkoversiossa Alcazarin paukkupatruunavitsi oli hyvä sivun päättävä cliffhanger, väriversiossa jutun juuri pilataan välittömästi. Ehkä lapset nyt nukkuvat yönsä paremmin kun eivät joutuneet luulevan Tintin saaneen luotia naamaansa.

Ensiesiintymisessään kenraali Alcazar oli vielä varsinainen vintiö. Sittemmin hänenkin vaarallisuuttaan pehmitettiin, syistä joista en ole ihan varma.

Mustan saaren uusioversiossa kullakin sivulla on tavallisesti kahden alkuperäissivun sisältö, ja ratkaisu toimii huomattavasti paremmin. Mutta on silti aivan eri tilanne antaa tilanteille tilaa hengittää, ja suoda lukijalle se sekunti, joka menee sivun kääntämiseen sen aprikointiin, miten Tintti tästäkin pulasta selviää. Myös sanomalehtijulkaisusta peräisin olevat väliplanssit tuovat tiettyä mystisyyttä juoneen.

Tällä palapelilläkään ei ole mitään merkitystä, jos lukija ei saa pähkäillä sen kanssa viikkoa.

Myöskin Hergé on tuonut myöhempien aikojen albumeiden neuroottisen pikkutarkan esineiden kuvauksen uusioversioihin. Vanhat versiot ovat huomattavasti luettavampia, koska ne ovat niin pelkistettyjä. Taustalla ei näy mitään turhaa. Kaiken maailman autonosien, baarisisustuksen ja lääkärintarvikkeiden kuvaaminen lisää autenttisuuden tuntua, jos tarina olisi monimutkainen poliittinen jännäri kuten Tuhatkaunon tapaus tai tekniikkaan pohjaava seikkailu, kuten Päämääränä kuu. Mutta jos tarinan pointti on lähinnä yksioikoinen salakuljetusliigan kiinniottaminen (kuten näissä molemmissa uusintapainoksissa on) ja sillä matkalla kommelluksiin joutuminen, ei pikkutarkka piiperrys joka ruudun taustalla tuo siihen mitään uutta, vaan tekee vain ruuduista raskaampia tarkastella.

Tri Müllerin vastaanotto. Uudemman Mustan saaren salaisuuden perusteella voisi turhaan luulla, että tutkimuspöydällä olisi jotain merkitystä juonen kannalta.

Vertailtaessa juonia molemmissa albumeissa on hieman turhan monta samanlaista käännettä, jossa Tintti jää konnien vangiksi, mutta neuvokkuuden ja tuurin yhdistelmällä onnistuu pakenemaan. Lohjennut korva ei ole niinkään kiinnostunut intiaaniheimoista ja heidän mystiikastaan kuin voisi luulla siitä seikasta, että tarina pyörii kallisarvoisen fetissin ympärillä. Ennemminkin Hergé esittelee räjähdysherkän etenläamerikkalaisen valtion luonteen, jossa vallankumouksesta on tullut pysyvyyden merkki. Vanhanaikaisuus korostuu tarinan asetelmissa, ja niitä on melko turha yrittääkään modernisoida.

Milou oli tässä vaiheessa vielä se viskisieppo. Väriversiossa näkee, miten tylsän näköinen hahmosta oli myöhemmin tullut. Huomattavaa myös, että Loch Lomondin brändillä uusintaversioon on saatu pieni Haddock-viittaus.

Musta saari puolestaan esittelee skotlantilaistunnelmia, ja kiertää myös kaikkien alueeseen liittyvien stereotyyppien kautta viskisieppoilusta ei-lochnessinhirviö-tarinoita latelevaan, taikauskoiseen papparaiseen. Henki on kuitenkin hyvä, eikä stereotypisoinnissa sorruta osoittelevuuteen. Ennen toista maailmansotaa korkeakoulutetut ja täysin häikäilemättömät pahikset olivat selviä saksalaisia, mutta hirveästi ei vihjata mihinkään tosimaailman poliittisiin ideologioihin, jotka Tinttiä uhkaisivat. Hergé politiosoitui kunnolla vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Kun nyt näistä kahdesta albumista pystyin vertailemaan myös alkuperäisversiota, niin käännös ei ole aivan yhtä hyvä kuin aiemmin. Kuitenkin, on annettava tunnustusta siitä että jos Heikki Kaukoranta on joutunut korjailemaan vanhoja tekstejään, ei hän ole modernisoinut mitään, vaan pikemminkin pitänyt kielen vanhanaikaisena. Sappermentti! Otavan albumeiden ulkoasu on kansikuvaa ja selkämystä myöten hyvin vanhanaikainen, ihan hyvästäkin syystä.

Pidin väriversion aidomman kuuloisesta bulebule-kielestä enemmän. Uusi versiokaan ei tosiaan pelasta sen rasistisia vivahteita.

Lopulta olen hyvin mielissäni tästä Tintin uudesta tulemisesta. Tutut albumit tuntuvat jälleen tuoreilta ja jännittäviltä, ja niistä tuntuu löytyvän aivan uusia yksityiskohtia. Nämä kaksi albumia eivät ehkä koko Tintti-kaanonin kokonaisuudessa ole niitä kaikkein suurimpia mestariteoksia, mutta tällaisessa muodossa niiden vanhanaikainen boy’s own -seikkailuviihde on ehdottomasti parhaimmillaan.