Ansaitsevatko natsit mielestäsi sympatiaa? Ovatko he kovien kokemusten kautta vain itse antaneet itselleen kovan ja armottoman kuoren, koska ovat pinnan alla epävarmoja ja pelokkaita ihmisiä? Vai onko ajatusmaailman pahuus turmellut heidät jo siinä määrin ettei mitään voi enää tehdä?
Peter Milliganin, Brendan McCarthyn ja Carol Swainin näyttävä Skin kysyy vaikeita kysymyksiä. Sen päähenkilö Martin Atchet kärsii synnynnäisestä epämuodostumasta, jonka myötä hän on jäänyt lyhytkasvuiseksi ja hänen käsivartensa ovat jääneet lyhyiksi tyngiksi. Sympatia ei tähän auta, hänestä on tullut raaka ja väkivaltainen skinhead, joka tosin joutuu kestämään aatetovereidensa raakaa kohtelua.
Taustalla on tosielämän tapaus, jossa talidomidi-lääkkeitä saaneet naiset olivat synnyttäneet tiettynä ajanjaksona huomattavasti tavallista useammin epämuodostumia saaneita lapsia. Ahneet lääkefirmat, jotka eivät olleet testanneet tuotteitaan kylliksi hyvin, jäivät näistä lähes täysin ilman seurauksia.
Skin asettaa pöydät ympäri, ja Martin saa lopussa verisen kostonsa lääkebisneksen porhoja kohtaan. Koska päähenkilöä kohtaan on vaikea tuntea myötätuntoa, tuntuu tämä lähinnä shokeeraavalta ja raa’alta, ennemmin kuin katharsikselta. Tietynlainen pikkuhirviö kostaa luojilleen.
Frankensteiniksi nimittely on tietty foreshadowing tätä teemaa varten.
Täytyy kuitenkin huomauttaa, ettei epämuodostuma ole se asia, joka Martinista tekee hirviön. Se on ulkomaailman vihamielisyys ja välinpitämättömyys häntä kohtaan. Vaikka albumin alkupuolella onkin tyttö, joka olisi Martinia sympatisoinut, ei hän vihan ideologian vuoksi osaa ottaa empatiaa vastaan, vaan kohtelee häntäkin samalla väkivaltaisella halveksunnalla, kuin kaikki kohtelevat häntäkin. Myöskään rennot hipit eivät saa Martinin vihaa laannutettua, vaan saavat tutaa rauhanoksan ojentamisen nahoissaan. Vihan kierrettä ei voi noin vain pysäyttää.
Milliganin teksti ottaa nopeat vasemmat kaarteet joka kerran, kun lukijaparka luulee tietävänsä mihin sarjakuva on suuntaamassa. Yleensä sarjakuvissa kehitysvammaiset ovat sisimmissään kauniita ihmisiä, jotka oppivat pääsemään rajoitteistaan yli kultaisen sydämen alla. Martin Atchet on korostetun häijy tapaus, joka ei takuulla opi mitään, vajoaa vain syvemmälle syövereihin tarinan edetessä.
Martinin itsetunto on hakattu niin maanrakoon, että poikuuden menettäminenkin tuntuu hänestä huiputukselta.
McCarthyn vimmainen ja rohkea kuvitus ei käytä juurikaan perinteisiä sarjakuvien ruutujakoja, vaan etenee taiteellisuus ja isot splash panelit edellä. Haastattelussa hän on todennut tehneensä asetteluista tarkoituksella kömpelöitä ja nopeasti vilkaistuna tökerön oloisia. Mutta vaikutelma on pettävä. Paljon kuvituksen näyttävyyden ansioista kuuluu myös Carol Swainin kauniille liituväritykselle, joka osaa luoda sekä synkän kitchen sink -realistista että karmivan ekspressionistista tunnelmaa vuorotellen. Onpa mukana myös psykedeelinen jakso. Swain, kuten tiedämme, on itsekin huippulahjakas sarjakuvantekijä.
Teos osoittaa että skinin elämässä itseään heikomman kukistaminen on ainoa aihe koskaan hymyillä tai tuntea ylpeyttä. Kohtaus karmii.
Tällä hetkellä maailmassa tuntuu, että saamme maksaa pitkään jatkuneesta välinpitämättömyydestämme, ja tunnelin päässä ei toistaiseksi näy juuri valoa, vain synkkenevää pimeyttä. Mutta täytyy miettiä monelta kantilta sitä, mikä herättää niin väkevää vihaa, ettei sitä oikein kykene edes lähestyä, ja miten ihmeessä voisimme kumota sen voiman. Oikeuden tapahtuminen menneitä vääryyksiä kohtaan voisi olla eräs lähtökohta.
Ahvenaario 