Briggs: Minne tuuli kuljettaa

Saamme tästä päivästä eteenpäin elää sen pelon kanssa, joka oli pahimmillaan viimeksi 80-luvun puolessa välissä. Maailman johtajien piittaamattomuudesta juontuva totaalinen ydintuho ei ole naurun asia, saati edes helppo asia käsitellä. Parempi tietysti olisi olla murehtimatta asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa. Jos kuitenkin ajankohtainen aihe kiinnostaa, tuskin tyhjäntävimmin on aihetta kuvattu kuin Raymond Briggsin teoksessa Minne tuuli kuljettaa.

Briggs toki tunnetaan parhaiten miehenä, joka loi joka joulu suomen televisiossa nähdyn animaation, Lumiukon. Myös tuossa tarinassa on fatalistisia, kuoleman vääjäämättömyyteen liittyviä sävyjä. Minne tuuli kuljettaa vie tuon toivottomuuden aivan omiin sfääreihinsä.

Tarina seuraa maaseudulla asuvaa eläkeläispariskuntaa, Jim ja Hilda Bloggsia (nimi vihjaa, että he pohjautuvat tekijän lähisukulaisiin). He haluaisivat vain elää vaatimatonta ja rauhallista elämäänsä, mutta huolestuttavat uutiset kantautuvat ulkopoliittisesta kriisistä, joka on uhkaavasti kiehumassa yli. Toisesta maailmansodasta selvinneet eläkeläiset kuitenkin pitävät leukansa ylhäällä ja noudattavat virallisia ohjeita pommisuojan tekemiseen. He uskovat selviävänsä ihan yhtä lailla kun vain uskovat auktoriteetteihin, joiden henkilöllisyys ja olemus tuntuu olevan varsin hukassa. Sama hämäryys koskee myös vastapuolta.

Tarina pysyy tiukasti Jimin ja Hildan elämän ympärillä, eikä laajempaa kuvaa tilanteesta anneta. Ruudut ovat pieniä ja tekstintäyteisiä. Puhuminen onkin ainoa tapa pienille hahmoille käsitellä tilannetta. Pari ajatusmaailmasta kumpuavaa ruutua sitten kasvaa hahmoja runsaasti isommiksi, näyttäen visioita siitä, kuinka he kuvittelevat asian olevan, tai asioiden olleen (sota-ajan muistoihinkin on pinttynyt pahasti nostalgian kultaiset valonsäteet).

Kun Jim soittaa pojalleen, hän nauraa hänen pommisuojanrakennusoperaatiolleen, ja toteaa että kuolee nopeasti koko Lontoon mukana. Kun pommi lopulta tippuu tarinan puolessa välissä, tämä synkkä näkökulma osoittautuu ilmeisesti aivan oikeaksi. Onnekkaita ovat ne, jotka kuolevat heti. Jimin ja Hildan ei ole yhtä helppo seurata ydinpommin radioaktiivisen laskeuman kanssa.

Pommin vaikutus nähdään ihmisten lisäksi Bloggsien pihan luontoon.

Briggsin lastenkirjamainen, lämpöinen piirrostyyli tuo oman karun ulottuvuutensa tarinaan. Alussa Jim ja Hilda ovat terveen punaposkisia ja pyöreäkasvoisia. Tarinan edetessä alkaa väri kasvoilta kalveta, ja ihon muuttuvan pääkallomaisemmaksi koko ajan. Hahmoihin ehtii ihastua tänä aikana, omassa vaatimattomassa yksinkertaisuudessaan. Tuntuu kovin epäreilulta, että he, joilla ei ole mitään osaa eikä arpaa suurvaltojen uhitteluun, tai edes käsitystä siitä, mistä ne johtuvat, joutuvat siitä maksamaan suurimman panoksen.

When the Wind Blows kääntyi myös brittiläiseksi animaatioelokuvaksi vuonna 1986 ja varsin uskollisesti alkuperäistarinalle. Jimmy T. Murakamin ohjaama elokuva on omistettu  sen tekemisen aikana syntyneille lapsille ja heidän tulevaisuuksilleen. Siis minun ikäisilleni ihmisille, jotka nyt joutuvat elämään paskat housussa sen takia, ettei ihmiskunta ole oppinut vuosien varrella mitään.

Ydinpommi on vähän kuin Brexit.