Harvat sarjakuvantekijät lopulta ovat niin omaperäisiä, ettei mieleen tule mitään muuta teosta, joka olisi heidän tuotostensa kaltainen. Mutta Florent Ruppert ja Jérôme Mulot ovat ehdottomasti aitoja originelleja.
Lähimmäksi heidän teoksiensa omintakeisista maailmoista avautumista minulle pääsee Apinatarha vuodelta 2007. Vähäeleiset, äkkiväärät tarinat saattavat olla lyhyitä pikimustan humoristisia vitsejä ihmisen perusluontoisesta raakuudesta, tai sitten hankalasti pähkäiltäviä filosofisia otaksumia. Kehyskertomuksessa kaksi miestä murtautuu eläintarhaan paljastaakseen kohujutun eläinten ahdistelusta. Pohja väitteelle vaikuttaa olevan olematon.
Toinen toistuva teema albumissa on valokuvaaminen ja muutoinkin todellisuuden toisintaminen ja sen loputon mahdottomuus. Kuolleesta ei saa enää elävän oloista ja märisevä penska ei noudata isänsä maskuliinisuuden ihanteita, vaan alkaa ottaa yhä enemmän pattiin.
Mulot piirtää ihmishahmot viitteellisesti, vailla helposti luettavia kasvonpiirteitä. Valokuvaajahahmot ilmeisesti ovat tekijäparin omakuvia, ja ehkä samat hahmot seikkailevat tarinasta toiseen, ehkä taas he ovat eri tyyppejä. Lukijan hoksottimia ei ainakaan päästetä helpolla.
Sarjakuva etenee omintakeisesti tavoilla, joita on omaksuttu sekä vanhan ajan kuvakirjoista kuin vaikkapa 1800-luvun elokuvaa edeltävistä optisista leikkikaluista. Hämmentävimmässä tarinassa lännenmaisema taustallaan mukana on kolmiulotteisia ruutuja, jotka pitäisi pystyä lukemaan stereovaikutelman avulla. Uskokoon ken tahtoo.
Nenää ruutuun tästä vaan.
Kuitenkaan nämä omintakeiset, sarjakuvakerronnan muotoja kovalla kädellä omiin suuntiinsa vievät kokeilut eivät tunnu kikkailulta, vaan ne omalla absurdilla tavallaan korostavat albumin teemoja, joissa ihmiset eivät kykene näkemään asioita samalla tasolla, tai ylipäänsä ymmärtämään toisiaan.
Eräs osio käsittelee rasismia. Sekin on hedonismin lisäksi ihmisten liskoaivojen ikävämpiä perusasetuksia.
Tarinan hahmot ovat pääasiassa miehiä, joten herkkien maskuliinisten egojen kanssa toimiessa yleensä tämä väärinkäsitysten suo johtaa vähintään käsirysyyn. Jo ajatus invalidien orgioista saa katsomaan ympärillä hyöriviä ihmisiä väärällä tavalla saatikka sitten että heiltä alkaa kysellä siitä, mikä mielessä liikkuu.
What a Dick!
Albumiin liittyy myös tiettyjä interaktiivisia ulottuvuuksia. Siinä esitetyt animaatiokiekot ja ”eläinseksikuvat” pitäisi pystyä tulostamaan sivulla www.succursale.org/decryptage/. Sääli vain etten omilla avuttomilla ranskantaidoillani saa sivuilla esitetyistä ohjeista mitään tolkkua, mutta ehkä joku lukijoista saa?
Ahvenaario 
Paluuviite: Kuikka: Tappavat kädet | Ahvenaario