On jo 20. joulukuuta, joten päivän albumina on 20. ratsuväkirykmentti vuodelta 1964 (suomeksi yllättäen vasta 1977). Tavanomainen intiaanikuvaus ja heidän vastakkainasettelunsa ratsuväen kanssa on melko tympeää, joten koetetaan keskittyä tässä tekstissä muihin asioihin.
René Goscinny pilkkaa käsikirjoituksessaan etenkin naurettavan tilkkaa sotilaskuria ja -protokollaa. Eversti MacStraggle (jonka piirteet on lainattu ilmeisesti Randolph Scottilta) pitää kurissa ja nuhteessa etenkin ratsumies MacStragglea – omaa poikaansa. Rangaistuksia satelee pieniimmästäkin rikkeestä ja perunateatteria saa herkästi, oli ratsuväen linnakkeessa perunoita tai ei.
Pohjimmiltaan kyseessä on dysfunktionaalisen perheen kuvaus, joka ulottuu myös MacStragglen perheen ulkopuolelle. Myös intiaaneilla on tiukat säännöt, joiden rikkomisesta he ovat valmiita rankaisemaan ankaralla kädellä. Tämä on biisoneiden metsästäminen heidän mailtaan.
Toisaalta armeijakurista huolimatta Ratsuväkirykmenttiin kuuluu jo huomattavan erilaista sakkia, jota täydentävät myös kiinalainen pesulanpitäjä Ming Li Foo ja juutalaisen oloinen hattukauppias Bowler, joka hakee läpi albumin kompensaatiota läpiammutuista knalleistaan. Erilaisten ihmisten yhteiselo on päämäärä, jota varten on osattava myös ymmärtää intiaanien tarpeita ja haluja.
Minua yllätti, että albumi itse asiassa on niinkin vanhaa perua kuin se on. Se on tavallaan jatkoa Mustat kukkulat -albumille, sillä se kuvaa Wyomingin asuttamisen seuraavia askeleita. Morris on tuon jälkeen kehittänyt piirrostyyliään ja vaikka hänen hahmonsa ovatkin monen eri muotoisia ja kokoisia, ovat he nyt selkeämmin inhimillisiä. Kääpiökasvuisia ei esimerkiksi nyt juuri näe – ota tai jätä varsin rasistissävytteisesti kuvattu Ming Li Foo.
Piirrosjäljessä on toisaalta hienosti luotu tilan tunne linnakkeen sisällä ja laajemmin ulkopuolella. Toisaalta mukana on myös pelkistetympiä ja yksinkertaisempia taustoja kun enempää ei tarvita. Mustat kukkulat oli jo hyvää jälkeä sekin, ja siinä oli isompia toimintakohtauksia, mutta tämä albumi loistaa esittämällä hahmojen välistä keskustelua ja neuvottelua kiinnostavasti.

Intiaaniosuuden paras kohta on tämä tyhjänpäiväisiä Whatsapp-ryhmiä ennakoiva osuus.
Jos rodullistetut stereotypiat eivät huvita, tarinan huumoria avittaa Jolly Jumper, joka sanoo aina suorat sanat siitä, mitä tuumii armeijan sääntöjen mukaan toimimisesta.

Jolly Jumperkin saa kuitenkin osoittaa erehtyväisyytensä tarinan mittaan.
Albumia ei voi pitää Goscinnyn parhaimmistoon lukeutuvana, mutta Morriksen jäljen kehittymisen artefaktina se on astetta kiinnostavampi. Kaksi Daltonia.