Lucky Luke -joulukalenteri: Luukut 18 ja 19

Joulukiireiltäni arvelen, etten ehdi huomenna kirjoittamaan joulukalenteria. Mutta voisi kokeilla neljännen adventin kunniaksi, että kirjoittaisi jo ”luukun” etukäteen. Morrisin omista albumeista kun saisi kolme kätevästi samaan satsiin; Lucky Luke kohtaa Pat Pokerin (1953/1981), Tohtori Doxeyn eliksiiri (1955/1979) sekä Phil Defer (1956/1980).

Näitä albumeja yhdistää se, että näissä piirtäjä/kirjoittaja Morris on koettanut kehittää osuvaa arkkikonnaa, jonka kanssa Lucky Lukella voisi olla useampiakin kohtaamisia. Pat Pokerin ja Tohtori Doxeyn hän tapaakin kummassakin albumissa kahdessa eri tarinassa.Kuitenkaan Morris ei selvästikään ollut yhtä etevä luomaan muistettavia hahmoja kuin myöhemmin puikkoihin tullut käsikirjoittaja René Goscinny, joten hahmoja ei enää 50-luvun jälkeen olla nähty.

Jolly Jumper on Lucky Lukelle kuin pinaatti Kippari-Kallelle: ilman sitä tulee vain partasuisten korstojen pilkaamaksi.

Näiden albumeiden välissä Morris teki myös albumin Lainsuojattomat, jossa kuvasti Daltonin veljeksiä ensi kertaa. Siinä hän harmikseen tuli tappaneeksi liian hyvät rosvot lopussa, mitä saikin katua ennen kuin Goscinny keksi tuoda kuvioihin heidän identtiset serkkunsa. (Tästä aiheesta lisää jossain toisessa kirjoituksessa) Joka tapauksessa myös Phil Deferin lopussa pääkonna tulee Lucky Luken ampumaksi, mutta lopulta dialogissa pikaisesti selitetään, ettei maahan kaatunut Defer sentään kuollut – vaikka kuvassa siltä kovasti näyttää. Näyttää siis, että Morriskin on yrittänyt kääntää tarinoidensa suuntaa.

Phil Deferin jo surullisenkuuluisaksi käynyt finaali.

Tähän liittyykin huomio siitä, että tarinoiden suurimpana ongelmana on niiden epäyhtenäinen luonne. Väkivaltaa on, ja se saattaa olla tappavaa. Ihmisiä ammutaan ja ollaan hirttämässä. Mutta toisaalta mukana on myös lapsekasta slapstickiä ja värikkyyttä, mikä saa ihmettelemään, mille yleisölle tarinat varsinaisesti on suunnattu. Jos näitä vertaa aivan ensimmäisiin Lucky Luke -seikkailuihin, niin näissä on hitusen realistisempi ote: Jolly Jumper vaikuttaa nyt olevan enemmän aivan normaali hevonen, kuin itsetietoinen keppostelija ja sarkastinen laukoja.

Tri Doxeyssä nähtävä kännihevonen on paras hevonen. Kun minulle tulee juovuksissa joku sössöttämään, on ilmeeni juuri samanlainen kuin sillä alemman rivin keskimmäisessä ruudussa.

Myöskin kuvittajana Morris tuntuu ottaneen alkuajoista takapakkia. Kun ensimmäisissä seikkailuissa oli lennokkaan piirroselokuvamainen ote, on nyt hahmojen asettelu ja tilan luonti kankeaa. Monin paikoin ahtaan oloiset ja saman muotin mukaan jaetut ruudut eivät palvele kaikkia Morrisin parhaita näkyjä. Itse hahmot sentään ovat varsin näyttäviä ja ilmeikkäitä. Jäljen karkeudessa tuntuu kuitenkin olevan kiireen makua, eikä niitä ole viimeistelty yhtä kiinnostavaksi luettavaksi kuin sitä ennen tai sen jälkeen.

Pat Poker -albumin hauskin vitsi. Tässä on sentään hyvät tilaperspektiivit ja liikkeen suunta selkeä, mikä on sen onnistumisen edellytys.

Pat Poker on saluunan omistava läpensä epärehellinen keikari, joka saa Lucky Luken piikiksi lihaansa; kaupungin uudeksi seriffiksi tarinassa Puhdistus kaupungissa nimeltä Red City. Huiputtavainen Poker ei pärjää Lukelle juuri lainkaan, vaikka on liittoutunut hautausurakoitsijan kanssa. Mittelöä ei ole juuri innostavaa seurata, kun pääpahiksesta ei ole kunnon vastusta. Etenkin tarinan loppu on hutaisten tehty: lopullinen takaa-ajo ja tapa, jolla Luke lopulta nappaa Pokerin kiikkiin jää ruudun ulkopuolelle. Viimeisellä rivillä Poker nähdään oikeudessa rötöksistään vailla sen järkevämpää selitystä.

Albumissa minua kismittää, kuinka huolettomasti Luke ampuu tuon haisunäädän. Se kuitenkin aiemmin pelasti syyttömän miehen hirrtotuomiolta.

Pokerin kaltaisia hahmoja on nähty albumeissa usein; huiputtajista kiinnostavimmat lienivät Aavekaupunki -albumissa, sekä kaupunkeja kauhun vallassa pitävistä mahtimiehistä jännin varmaankin Piikkilankoja preerialla -albumissa. Poker palaa tarinassa Melskettä Tubleweedissä, jossa hän liittoutuu öykkärimäisen desperado Anglefacen kanssa. Nyt Poker on hieman kiinnostavampi, pelkurimainen ryökäle, jonka suunnitelmat Luke kääntää nokkelasti häntä itseään vastaan. Tarinassa on silti liikaa ilmiselvien asioiden selittelyä ja pitkittelyä, ja se etenee katkonaisesti eteenpäin.

Goscinny olisi keksinyt Pokerille hauskempia syitä siihen, miksei hän voi istua ikkunan ääreen ikkunalle. Huomaa muuten värityksen epäloogisuus: Pokerin takki muuttuu vihreästä puoliksi siniseksi ja sitten kokonaan siniseksi.

Tohtori Doxey esitellään nimitarinassaan käärmeöljykauppiaana, joka apurinsa Scraggyn kanssa puijaa herkkäuskoisilta rahat epämääräisillä lääkeaineillaan. Parivaljakko karkoitetaan kaupungista, kun Scraggy sekoittaa tuoreeseen eliksiirierään rotanmyrkkyä (aika julmaa). Kun Lucky Luke lainaa Jolly Jumperia avuksi parivaljakon vankkurien irroittamisessa, vohkivat kelmit cowboyn uskollisen hevosen. Luken on siis jäljitettävä puoskari Doxey kelvottomalla juoppohevosella ennen kuin tämä ehtii myrkyttää koko lännen.

Tarina jatkuu seikkailussa Ihmismetsästys, jossa Luke on jälleen jatkuvasti yhden askeleen jäljessä Doxeytä. Tällä kertaa syy on vielä huonompi kuin hyvän hevosen puuttuminen; Luke on niin mäntti ettei tunnista Doxeytä joka on ajanut viiksensä ja partansa. Doxey saattaa olla kiinnostavampi ilman Scraggeytä. Erityisen jännittävää hänessä on hänen harhaluulonsa siitä, että toimii ihmiskunnan parhaaksi. Näitä outoja käsityksiä olisi voinut tutkia tarkemmin tai edes vähän selittää. Yhtä kaikki, tämä lienee näistä kolmesta albumista paras, sillä mukana on joitain hupaisia irtogagejä.

Tämä kohtaus taidettiin varastaa sellaisenaan Hyvät, pahat ja rumat -spagettilänkkäriin

Phil Defer, ”Viikatemies”, on näyttelijä Jack Palancen näköinen, huimaavan pitkä ja laiha pyssytaituri, joka kutsutaan selvittämään Bottleneck Gulchin kahden saluunanpitäjän välienselvitteyä. Sattumalta Lucky Luke saa tästä vihiä ja koska onnistui tiputtamaan Deferin samoista postivaunuista, päättää puolustaa heikompia omaksumalla Deferin persoonallisuuden sen hyvän saluunanpitäjän puolesta.

Tämä kohtaus kuvannee albumin väkivaltaista ilmapiiriä hyvin.

Kun aito Defer saapuu, on sitten piru merrassa ja kaikki satunnaiset kaupunkilaiset kuolemanvaarassa. Defer on sopivan uhkaava ja taitavan oloinen vastustaja, mutta komediaa on aika hankala hänestä repiä, vaikka Morris yrittää loputtomasti jotain veistellä hänen pituutensa kustannuksella. Kuten tiedetty, Deferistäkään ei ole enää kuulunut lopun välienselvittelyn jälkeen. Muiden albumien konnat sentään paiskattiin vain vankilaan.