Ylös Mississippi-jokea (1961/1979) on Goscinnyn ja Morrisin varhainen yritys viedä Lucky Luke pois mukavuusalueeltaan entuudestaan tuntemattomiin maisemiin. Tarinahan vie preerian sijaan jokea pitkin kulkevien siipiratasalusten aikaan Mark Twainin jalanjäljissä (Twain itsehän vilahti albumissa Ran-Tan-Plan saa perinnön).
Lucky Luke todistaa kapteeni Barrowsin ja kapteeni Lowriverin kapakkatappelua, jossa kiistan aiheena on, kummalla on nopeampi jokilaiva. He lyövät vetoa siitä, kumpi seilaa läpi Mississippin nopeammin ja häviäjä joutuu astumaan syrjään ja jättämään laivabisneksen. Barrows epäilee Lowriverin rehellisyyttä, joten Luke pestataan hänen laivalleen vahtimaan, ettei kepulikonsteja käytetä.
Luke ratkoo harvoin asiat nyrkein. Tässäkö siihen syy?
Lowriver lähettääkin albumin mittaan kaikenkarvaisia kätyreitä Daisy Belle -laivan hidastamiseen. Nämä ovat tuttuakin tutumpia arkkityyppejä, kuten korttihuijari keikari, väkivaltainen ja nyrkiniskuille lähes immuuni köriläs, pommimies ja Lucky Luken paha vastinkappale, James Coburnilta näyttävä desperado ja tarkka-ampuja Pistol Pete. Lisäksi vaivaa aiheuttaa Mississippin kevättulvat, jotka tekevät joenuomassa pysymisen lähes mahdottomasta kun vettä riittää horisonttiin asti.
Arvelin aluksi, että ulkomuodon esikuva on Humphrey Bogart. Tämä korjattiin.
Albumin esittämässä ajankohdassa on tietysti omat ongelmansa. Karkeasti arvioiden 1840-luvulle sijoittuva seikkailu esittää siis ajankohtaa, jolloin Yhdysvaltain sisällissotaa ei oltu käyty ja etenkin etelävaltioissa oli yhä yleistä käytäntöä orjuuttaa mustia puuvillatyöläisiä, jotka tarinassakin lastaavat jokilaivoja. Hillitysti sanottunakin mustien hahmojen kuvaus työtä vieroksuvina laiskureina, joilla on paksut huulet ja matalat otsat, on ongelmallista. Kun tämä sarja on edennyt on ilmennyt aina uusia rotustereotypioita hyväksi käyttäviä albumeita. Tässä nämä hyppäävät sen verran pahasti silmään, että olo on kuin Tintti Kongossa -albumia lukisi. Pahasti vanhentunutta kamaa.
Hohhoijaa.
Don Rosa tunnetusti käsitteli samaa ajankohtaa ja tematiikkaa omassa Roope Ankan elämä ja teot -sarjassaan, joka oli itsessään peruja Carl Barksin seikkailuista, jotka ilmestyivät jo ennen Morrisia. Disney-sarjakuvissa tietysti on helpompi esittää, ettei Yhdysvaltain menneisyydessä ollut ongelmallisuutta, mutta silti Luke häviää nyt näille Roope-Setä -tarinoille pahasti. Morris ja Goscinny eivät onnistu olemaan yhtä jännittäviä tarinankuljettajia kuin Barks, ja yhtä hyvin ajankuvaa ja anekdootteja hyödyntäviä kuin Rosa (vaikka molemmissa lainataan samoja Twainilta peräisin olevia joen mutaisuus -vertauksia). Albumissa on hetkensä, mutta kokonaisuutena siitä jää hieman lämmitetyt tähteet -fiilis.
Tälläinenkin kohtaus taisi olla sekä Barksilla että Rosalla.
Nipin napin kaksi Daltonia. Goscinnylle on erittäin vaikea antaa alhaisimpia mahdollisia pisteitä, vaikka tämä lienee huonoimpia hänen käsikirjoittamiaan albumeita.
Ahvenaario 