Sanotaan, että on vain kaksi erilaista tarinaa; muukalainen tulee kaupunkiin ja matkustuskertomus. Kummastakin on tietysti paljon esimerkkejä Lucky Luke -albumien joukossa. Tarinoita, joissa matkataan halki lännen olenkin esitellyt jo ihan hyvän liudan. 
Sukuvihaa villissä lännessä (1962/1978) on hyvä esimerkki tarinasta, jossa Luken tarkoituksena on tuoda tasapaino epätasapainoiseen kaupunkiin.
Luke ajautuu puolivahingossa kaupunkiin, Painful Gulchiin, jossa uhkaavan oloiset tyypit haluavat nähdä hänen nenänsä tai korvansa. Saluunaan päästyään hänelle paljastuu, että kyseiset henkilöt ovat O’Haran ja O’Timminsin suvun edustajia, jotka etsivät vihollissukunsa edustajia verikostoa varten. Toheloivat suvut käyvät väkivalloin toistensa kimppuun aina tavatessaan, mutta ympäristö saa kärsiä yhteenotoista aina pahiten. Saluunakin tuhoutuu monta kertaa tarinan aikana.
Joskus tosin lyhytpinnaisen saluunanpitäjän oman käden kautta.
Sotiminen ja jatkuvat terroriteot tekevät elämästä kaupungissa varsin mahdotonta. O’Harat ja O’Timminsit ovat niin itsepäisiä vihassaan toisiaan kohtaan, että tärvelevät myös kaiken yhteisen hyödyn, jottei toinen pääsisi hyötymään millään lailla.
Vanhat papparaiset yhteistä hyvää vastaan. Kuin nykypäivän politiikasta.
Lucky Luken toiveet saada tilanne rauhoittumaan otetaan yltiöpäisen toiveekkaana vastaan, ja pian Lukesta on tehty vastoin tahtoaan kaupungin pormestari. Siispä Luke saa vapaat kädet juonia mittavia opetraatioita, joilla O’Haran ja O’Timminsin suvut saataisiin hautaamaan sotakirveensä. Hyvällä se ei tahdo onnistua, joten Luke yrittää sitten hieman pahemmalla.
Lucky Luken persoonallisuus on, kuten olen ennen maininnutkin, hieman joustava. Tässä albumissa hän on lähimpänä antisankaria. Hän ei ole sen yläpuolella, etteikö hyödyntäisi johtavaa asemaansa juoniin, joissa saattaa syntyä sivutuotteena myös väkivaltaa ja esimerkiksi tuhopolttoja. Hän on tässä albumissa myös äkkipikainen ja suutahtaa pariin otteeseen aivan tulipunaiseksi. Oikeastaan hahmon kuvaus muistuttaa nyt varsin paljon sitä, miten Asterix toimii myös René Goscinnyn käsikirjoittamissa albumeissa. Kylän sisäinen kinastelu on tietysti myös niistä tuttua.
O’Haran ja O’Timminsin suvut ovat aivan poskettoman hölmön näköistä porukkaa kurpitsan kokoisine nenineen ja lautasen kokoisine korvineen. Myös suvun jäsenten tyhmyydestä ja häijyydestä irtoaa paljon hyvää huumoria tarinan mittaan.
Goscinny kuitenkin uskoo, että pahastikin tulehtuneet välit on mahdollista korjata, kunhan tarpeeksi kovasti tuupataan siihen suuntaan ja annetaan suvun järkevimpien jäsenten (eli naisten) hoitaa suostuttelu loppuun. Albumi on ollut omia suosikkejani jo lapsesta asti. Neljä Daltonia.
Ahvenaario 