Piikkilankoja preerialla vuodelta 1967 (suomeksi 1974) esittelee vähänkään lännenelokuvia tunteville tutun asetelman: ahneet karjaparonit vastaan perheelliset maanviljeltijät.
Cow Gulchin kaupunkia hallitsee paksu ja häikäilemätön Cass Casey. Karjaa ajettaessa hänen lehmänsä menevät minne haluavat, vaikka se olisi läpi preerialle saapuneiden uusien viljelijöiden tilan halki. Kun viljelijä Vernon Felpsin salaatit on tarpeeksi monta kertaa tallottu, alkaa hän vastarintaan. Pienen ihmisen ikuisena apuna toimiva Lucky Luke alkaa suojelemaan Felpsiä Caseyn mielivallalta ja korstoilta. Sitäpaitsi Luken makuun Caseyn lihasta tuotetut pihvit ovat aivan liian sitkeitä.
Kerrankin tuntuu, että Lukella on vastassaan harvinaisen väkevä vastustaja. Yksittäiset Caseyn korstot voidaan aina tervata ja höyhenöidä, mutta itse isopomo omistaa valtavia maaplänttejä ja saa puolelleen myös lähiseudun muut suuret (kokonsakin puolesta) karjankasvattajat. Felpsin hinku pystyttää piikkilankoja preerialle tilustensa ympärille tietää isoja hankaluuksia ja saa Lukenkin huolestumaan, paikallisten kaduntallaajien kauhistuksesta puhumattakaan.
Tarinan iso kaava saa aikaan sen, että kyseessä on erityisen elokuvallinen albumi. Isot karjavaellukset antavat Morrikselle mahdollisuuden kuvittaa eeppisiä suurkuvia, mukana on isoja taisteluja, rivitanssia ja tunnelmallisia jännityspaloja. Käsikirjoituksen ajoitus toimii kuin kellopeli, antaen ajallisesti pitkille kohtauksille tilaa, ja tarvittaessa vyöryttäen tarinaa nopeasti eteenpäin.
Tämä tietysti vie huomiota siitä, että tarina on tuttuakin tutumpi, eivätkä hahmokaartin uudet tuttavuudet jää ikiajaksi mieleen. Mutta teos on sarjakuvakerronnallisesti vahvaa tarinaa, sen voi yhtä hyvin ottaa ihan vakavasti otettavana lännenkertomuksena. Ei siinä, etteikö kultakauden Lucky Lukeja muutenkin voisi ottaa, mutta kirjoittaja René Goscinnyn hauskat vitsit vievät usein päähuomion Morrisin takuuvarmalta kerronnalta.
Kolme Daltonia albumille Piikkilankoja preerialla.
Tämä on meikäläisen ensimmäinen Lucky Luke-sarjis jonka olen lukenut. Ainoa laatuaan joka löytyi Heinijärven kyläkoulun pienestä kirjastosta mutta hyvin on muistot jääneet. Pitäisi varmaan lukea joskus taas uudestaan ja katsoa paljonko nostalgia antaa myöten.
Tämä on myös omia lapsuuden Lucky Luke-suosikkeja. Kontrasti perheineen isokokoisten karjaparoneiden ja hintelien maanviljelijöiden välillä on hillitön, tarinassa on elokuvallisuudessaan huumoria ja meininkiä.