Charles Burns (1955-) tekee tummanpuhuvia sarjakuvia, joissa deliriumin omaiset hourenäyt luovat painostavaa surrealistista tunnelmaa. Hänen päätyönään pidetään suomeksikin julkaistua Black Holea, joka varmasti onkin hänen teoksistaan helpoiten omaksuttava. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sekin olisi täynnä Burnsille tunnusomaisia kauhuja.
Helpoiten teosta voisi kuvata elokuvanystävälle sanomalla, että se on kuin David Cronenberg kohtaisi Richard Linklaterin. 70-luvun Seattleen sijoittuva ja nuorisoa kuvaava teos on maanläheinen kasvukertomus. Mutta se kertoo myös tavanomaista puberteettia karmivimmista ruumiin mutaatioista.
Kids, say no to meth.
Yhä enemmän ja enemmän teinejä pakenee kotoaan ja muuttaa metsään asumaan saatuaan mutanttitaudin tartunnan. Osa kykenee jokseenkin salaamaan sen, osa taas muuttuu niin hirviömäiseksi, ettei häntä enää tunnisteta. Seksi on eräs varma tapa levittää tautia. Terveet ihmiset vihaavat taudin saaneita, taudin saajat oikeastaan murehtivat samanlaisista asioista, joista ennenkin; tyttö- tai poikaystävistään, musiikista, ryyppäämisestä ja huumeista, kadotetusta rakkaudesta, yksinäisyydestä ja yhä myös seksistä.
Otsikon Mustan aukon ei luulisi olevan kovinkaan vaikeasti ymmärrettävä metafora.
Burns jättää paljon tarinasta lukijansa hoksottimien varaan, eikä se etene täysin suoraviivaisesti, kronologisesti tai niin, että kaikki tapahtumat ovat luotettavasti aivan niin, kuin ne on kuvissa esitetty. Keskeisten henkilöiden, suosittujen Chrisin ja Robin, sekä nörtähtävän Keithin ja tämän pilvenostoreissulla tapaaman Elizan, väliset suhteet ajelehtivat yhteen ja erilleen. Burns vaikuttaa usien olevan kiinnostuneempi mikrotason yksityiskohdista, kuten vaikkapa tuotemerkeistä ja talon sisustuksesta kuin makrotason maailmanselityksestä.
Mystisen Elizan taide hakee inspiraationsa vanhoista hirviöelokuvista ja -sarjakuvista. Lieneekö kyseessä sarjakuvataiteilijan omakuva?
Epämuodostuneita mutanttiteinejä sekä heidän näkemiään epätodellisia näkyjä kuvataan paljon, ja uni ja todellisuus sekoittuvat paikoin. Tästä huolimatta nuorison kuumeisen ja hormonipitoisen kanssakäymisen tarkkanäköinen kuvaus vaikuttaa todentuntuiselta. Hyljeksityt nörtit ovat saamastaan taudista katkerampia kuin kelvollisesti toimeen tulevat nuoret, ja koulussa vedetyt hierarkiarajat pullahtavat jälleen esille brutaalisti. Burns tuntuu ymmärtävän myös, miksi 2000-luvulla länsimaiseen koulumaailmaan ilmaantui niin paljon väkivaltaa.
Hampparia mussuttaessa ei kaipaa omasta kuolevaisuudesta muistuttavaa aknevaivaista paikalle.
Synkeistä ajatuksistaan huolimatta Mustan aukon lopetus on täynnä toivoa. Hirviömäisyys on lopulta mielentila ja mutaatiokin voidaan nähdä vain tarvittavana vaiheeksi aikuiseksi kasvamiseen.
Ahvenaario 