Suomessa on perinteisesti karsastettu kauhuaiheita niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin. Sarjakuvan puolella on toki helpompi toteuttaa pimeämpiä visioita, joskin askeleet tälle alueelle ovat olleet vähäisiä. Täkäläiselle kauhukulttuurille keskeisesti kuitenkin tänne rantautui 70-luvun alussa legendaarinen Shokki-lehti, joka antoi monelle sittemmin maineikkaalle kotimaiselle taiteilijalle merkittävän ensiaskeleen kauhun parissa.
Amok on 1997 julkaistu kauhu-antologia, jonka johtohahmona on sittemmin lähinnä umpimielisistä asenteistaan tunnettu Kari T. Leppänen. Kuitenkin Leppäsellä on takanaan pitkä ura erilaisten genre-sarjakuvien parissa toimimista, ja Amokin edustaman otannan perusteella hän tuntee kauhusarjakuvan genrenä varsin hyvin. Mukaan valikoidut tarinat poikkeavat tarpeeksi keskenään ja tukevat hyvin toinen toisiaan.
Tarinan avaa Leppäsen ideoima Pedon aika, jonka käsikirjoituksesta ja kuvituksesta vastaa Ilpo Ruokola. Ruokolan rujo tyyli on varsin omaperäistä tiettyyn realismiin yleensä pyrkivässä kauhugenressä. Ikävä kylläsen soveltuminen tähän tarinaan jää vähän puolitiehen. Tarina alkaa melko kiinnostavasti, mutta päättyy pettymykseen. Edetessään se syöttää lukijalle joukon erilaisia kummia ja yleisöä hätkähdyttämään tarkoitettuja tapahtumia, jotka sitoo yhteen puskista tuleva, mutta myös kliseinen ja keinotekoiselta tuntuva lopetus. Sekasotku ei siten oikeastaan osaa tyydyttää antamiaan premissejä.
Sekopäinen isä piinaa tytärtään Ruokolan Pedon ajassa. Miksiköhän?
Väleissä nähtävät Leppäsen itse tekemät Totta tai Tarua -jutut Lumimiehestä, Isojalasta sekä Tutankhamonin kirouksesta edustavat 90-luvulla suosittuja tosimaailman mysteereitä. Erilaisia outouksia historiasta esiteltiin todisteena jostakin oudosta olennosta. Tällaiset jutut kiehtoivat itseänikin lapsena ja haluaisin edelleenkin uskoa, että voisi olla ihmiselle tuntemattomia lajeja Himalajalla tai syvällä Yhdysvaltalaisessa metsässä. Internetin aikakaudella kuitenkin ennen suositut mysteerit ovat kokeneet inflaation, eikä niitä juuri enää kuule toistettavan tosijuttuina. Uudet huhut ja vahvistamattomat väitteet ovat vieneet niiden paikan. Sama koskee Tutankhamonin hautaa, jonka aiheuttama ”kirous” on todettu jo monesti tarkoitushakuiseksi pötypuheeksi.
Leppäsen sanarikas kerronta ahtaa etenkin Lumimies-stoorissa niin paljon tosimaailman ”havaintoja” yhteen, ettei tarina saa aikaa hengittää ja mystisyyden tunnetta kykene syntymään. Pulp-henkinen kuvituskin esittää vain matter-of-fact -henkisesti sen, mitä tekstiplansseissa kerrotaan.
Jos olisin Don Rosa Leppäsen Carl Barksille, tekisin tarinan siitä, mitä noiden kuuden painajaismaisen päivän aikana tapahtui.
Sarjakuva tarttui alun perin mukaani, koska halusin käsiini jotakin, jonka oli tehnyt hiljattain edesmennyt monilahjakkuus Jukka Murtosaari (1963-2016). Murtosaari onkin työstänyt albumin kannen, ja sisältä löytyy myös hänen tarinansa Jäljet. Kyseessä on tehokkaasti kerrottu ja otteessaan pitävä trilleri, vaikka siinäkin on hieman tavanomainen lopputwisti. Yhtä kaikki tapahtumien hurmeinen kierre johdattaa sitä kohti paljon sulavammin, kuin vaikka Pedon ajassa. Ihailen Murtosaaren taidokasta kynänjälkeä, jossa ei ole yhtään turhaa viivaa, mutta onnistutaan luomaan sopivan ahdistava ja häiriintynyt tunnelma. Genren käytäntöjen vastaisesti Murtosaari ei myös tussaa liian pimeäksi sivujaan, vaan kaikki hänen esittämänsä tapahtuu selkeästi ruuduilla, minkään oleellisen jäämättä pimentoon.
Kevyet mullat.
Jari Rasin Ruumisarkkubuumi on albumin sarjakuvista sekä elokuvamaisin, että muistuttaa lähiten myös sarjakuvantekijöiden ilmeisiä kauhusarjojen esikuvia. Hautausurakoitsijan hämmästely siitä, miten arkkuja menee kaupaksi oudoille hyypiöille, lienee tarinoista kaikkein ennalta-arvattavin. Tekstiäkin on enemmän kuin tarvisi, koska juttu perustuu kaunokirjalliseen novelliin. Mutta taidokkaan tunnelmankuvauksen vuoksi jutusta jää silti hyvä maku mieleen. Kuvakulmat ja valaistus ovat kuin elokuvastillejä ja henkilöhahmot jäyhän vähäeleisiä. Mukana on vaaran tuntua ja seksiä. Kuitenkin juttu myös tuntuu muita vanhanaikaisemmalta. Plussaa kuitenkin epilogin omaisesta lopusta, joka huvittaa hirtehisellä huumorillaan.
Viettelijän mukaan lähteminen tuottaa ilmeisiä vaaroja.
Albumin parhaimmistoon kuuluu Timppa Mäkelän Vanheta yhdessä -sarjakuvanovelli, jonka kuuluminen kauhugenreen on tosin vähän niin ja näin. Tarina kuvaa katkeran vanhan miehen kujanjuoksua ja siihen liittyy myös vaimon murhafantasia. Mäkelä on Suomen lahjakkaimpia sarjakuvantekijöitä, ja jälleen hänen tarkkanäköinen ihmisten sisäisen tuskan kuvauksensa osuu täysin nappiin. Kuvattu tapaus on enemmänkin surullinen kuin pelottava, hukkaan heitetyn elämän tilinpäätös, joka on kuvitettu asiaan kuuluvan rosoisesti.
Mäkelän ruutusommittelutkin ovat mestaritasoa. Mitä?
Mäkelän painokasta taidonnäytettä lukuun ottamatta Amok jää ihan hauskaksi pikalukemistoksi genren ystäville. Samalla se myös jättää janon lukea lisää ja verevämpiä kauhutarinoita vaikka vanhoista Shokki– ja Yöjuttu-lehdistä.
Ahvenaario 