Satrapi: Luumukanaa

luumukanaa2

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien kunniaksi katsastan seuraavien parin viikon aikana pari yllättävämpää sarjakuvaa, joista on myös tehty elokuva – ja myös näytetty ko. festivaaleilla vuosien varrella.

luumukanaaOmaelämäkerrallisesta Persepolis-teoksestaan tunnettu Marjane Satrapi (1969-) on sarjakuvantekijänä onnistunut läpimurtoteoksensa jälkeenkin tekemään kiinnostavia tarinoita. Satrapi osaa varsinkin yhdistellä iranilaisen taustansa tuomia suvussa kulkevia historioita, kansantarinoita, ja yleismaailmallisesti kutkuttavaa huumoriaan erityisen nautittavasti. Tämä pitää paikkansa myös Luumukanaa-teoksen kohdalla, jonka Satrapi itse ohjasi näytellyksi elokuvaksi Poulet aux Prunes vuonna 2011.

Sarjakuvalla on tiettyjä etuja elokuvaan nähden. Elokuvassa musiikki, äänet ja kymmenet erilaiset kuvalliset tyylivalinnat antavat helpommin tapahtumille tietyn lukutavan, joka herkästi korostaa tapahtumien luonnetta. Luumukanaa -sarjakuvateoksessaan Satrapi puolestaan pitää tilanteet usein hieman ambivalentteina. hahmojen mielen myllerryksen saa itse lukea sellaiseksi kuin haluaa. Tyyli on samaan aikaan melankolinen, traaginen ja enemmän kuin hiukan koominen.

luumukanaa1

Huumori on myös paikoin varsin mustaa.

luumukanaa3Muusikko Naser Ali ei saa baglamastaan enää kauniita säveliä aikaan. Hän koettaa vaihtaa soittimen useaan kertaan, mutta vaikka hänellä olisi kuinka hieno viulu, sävelet kuulostavat aina karkeilta. Paljastuu, että hänen vaimonsa on rikkonut hänen rakkaan soittimensa riidan päätteeksi. Murheen murtama Naser Ali päättää kuolla, mutta ei tee asian eteen muuta kuin asettuu odottamaan Kuolemaa. Päivien saatossa hän saattaa ajatella lapsiaan, menneisyyttään ja tuhoon tuomittua rakkauttaan.

Nimen luumukana on Naser Alin suosikkiruoka, joka on ratkaisevassa asemassa sen suhteen, kestääkö hän vaimoaan vai ei. Peli on menetetty siinä vaiheessa, kun luumutkin sinkoavat kuolinvuoteella makoilijan suusta.

luumukanaa4

Ruualla on myös oma eroottinen ulottuvuutensa.

Satrapin epälineaarinen kerronta vie tarinaa aina silloin tällöin erikoisiin suuntiin. Näyttäytyypä piirtäjä itsekin eräässä Naser Alin lasten tulevaisuutta väläyttävässä jaksossa. Tapahtumilla on todellista kaikupohjaa, ja Naser Ali on todella ollut hänen isoenonsa. Mutta tämän tarinaan on sekoittinut kerros kerrokselta uusia tarinoita, ja jopa vanhoja tarinoita.

luumukanaa5

Jopa Kuoleman Enkeli Azraelilla on oma tarinansa kerrottavanaan.

luumukanaa6Usein esiintyvien silhuettien lisäksi varsin naivistisesti kuvatut hahmot näyttävät kuin olisivat lastenkirjan sivuilta. Kuitenkin kaiken yllä on samalla traaginen elementti, ja onhan keskiössä itsemurha-altis mies, joka ei koskaan saavuttanut halumaansa, ja kokee siksi olevansa elämässään epäonnistunut. Kuolema leijailee kuvan mustassa pinnassa, mutta lopulta sekin on luonnollinen asia, joka tuo lohtua. Risteilevät elämänkohtalot ovat Satrapilla aina ihmisten itsensä vastuulla, eikä hän moralisoi päätöksiä, hiukan irvii vain tapahtumien koomisille piirteille.

Sadunomainen kertomus ei lopulta jätä raastavaa kuvaa, vaan on ennemminkin osoitus siitä, että surkeaksikin koettu elämäntarina saattaa muuttua tarinan perinteen myötä kauniiksi ja lohdulliseksi kertomukseksi. Tällaista sanomaa on hyvä myös viedä eteenpäin. Elokuvaversio ei muuten ole hullumpi sekään, ja Satrapin komedian taju on myös toisessa formaatissa varsin hyvä.

Tietoja Paavo Ihalainen

Palaute, huomiot ja parannusehdotukset osoitteeseen paavo.ihalainen(at) elitisti.net
Kategoria(t): france, Hall of Fame, Huumori, Ihmissuhteet, Komedia, muistot, Perhe, Sarjakuvat Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s