Jansson: Moomin

Kuten nykyään turhan usein käy, myös Suomen historian parhaimpiin sarjakuvastrippeihin perustuvat hahmot ovat langenneet ison yrityksen hatuun, joka on tarkka hahmojen oikeuksien kanssa. Tai ainakin muulloin, paitsi silloin kun on tilaisuus pykätä markkinoille uusia rahastustuotteita.

Tove Janssonin Muumi-sarjakuvien kuvasto uhkaa nykyään olla lähinnä ylihintaisten kahvikuppien koriste. Ville Pirinen tunnetusti sai cease and desist -kirjeen lainattuaan hahmoja Ornette Birks Makkonen -sarjakuvaan. Onneksi sentään Drawn & Quartely julkaisi Toven 100-vuotisjuhlavuonna 2015 erinomaisen laadukkaat omnibukset sarjakuvista alkuperäisellä englannin kielellään. Eisner-palkintoehdokkuuden myötä toivoisi nostavan näkyville sarjat ympäri maailmaa.

Sarjakuvaa Jansson teki 1954-60. Tämän jälkeen hänen veljensä Lars otti työn kontolleen vuoteen 1974. Kirjoihin verrattuna Toven sarjakuva on äkkiväärempi, kierompi ja ehkä myös oudompi. Verrattuna kirjaan sarjakuvastripillä kun on erilainen funktio – lastenkirjan tulee ehkä yllättää lapsi, jolle sitä iltasatuna luetaan kerran illassa, stripin on tehtävä se minuutissa luettavassa neljässä ruudussa.

Kasvatusoppia Mymmelin tyyliin.

Hauskasti myös hahmot ovat täten hieman kärjistetympiä. Muumimamma potee huonoa omatuntoa äitiyden haasteista, ja vaikuttaa kokevan kaunaa sekä tarkempia sääntöjä noudattavalle Vilijonkalle, että myös vielä enemmän laissez faire-asenteella jälkikasvuaan hoitavalle Mymmeli Seniorille. Muumipappa on konkretiassa hyödytön  haaveksija, joka oikeasti kaipaa hedonismia enemmän kuin itsensä ilmaisemista. Niiskuneiti on raivostuttavuuteen asti pinnallinen ja turhamainen. Ja Muumipeikolla ei tahdo mikään projekti onnistuvan erityisen hyvin akuankka-malliin; Niiskuneidille pykätty talokin on hädin tuskin kasassa pysyvä hökkeli.

Etenkin Carl Barksin  Aku Ankasta muistuttaa myös kaikesta spontaaniudesta ja funktionaalisesta käytöstä huolimatta eheältä vaikuttava maailma. Muumilaakson oudot asukit vaikuttavat kuuluvan sinne, oli kyseessä vain yhden ruudun taustalla vieraileva otus tai isomman roolin saava hahmo, jonka tilanteesta saattaa kyetä kehittämään uusia tilanteita.

Muumithan eivät sitten ole virtahepoja. Siitä on paperit ja kaikki.

Esimerkiksi Hosulin yksipuolista ihastumista kuvaava tarina matkaa todella huolestuttaviin neuroottisuuden sfääreihin. Tovella on selvä epäluulo psykiatreja ja muita ihmistä mittatikulla tarkastelevia autoriteetteja kohtaan. Hänestä kullekin olisi suotava mahdollisuus elää siten, kuin se hänelle parhaiten sopii, ilman että ulkopuoliset tulevat tätä arvostelemaan.

Päivittäisen stripin tuottaminen vaatii myös piirtäjältä huomattavan paljon. Jansson osaa silti puhua pelkistetymmällä kuvakielellä erinomaisen taitavasti. Eleet ja ilmeet on tarkkaan mitoitettu, ja kerronta kokeilee toisinaan myös omia kikkojaan, esimerkiksi korvaamalla ruutujen välit joillakin esineillä. Paikoin kirjojen kuvituksen kaltaiseen, niskakarvat pystyyn nostavan taitavaan tunnelmointiinkin päästään.

Sarjan edetessä Muumien pyöreys muuttui hieman kulmikkaammaksi, mutta silmät muuttuivat suuremmiksi ja ilmaisukykyisemmiksi.

Kerronnaltaan kokeileva strippi.

Jokainen kertomus tapaa alkaa Muumipeikon pyöreästä perästä. Hahmot ovat jatkuvasti etsimässä jotain pientä, jota heiltä puuttuu. Siispä myös kertomukset painottuvat edetessään yhä enemmän itsetuntoon ja -luottamukseen. Herkästi innostuvat ja itseään etsivät hahmot lähtevät turhille reissuille löytääksen itsensä, palatakseen lopulta takaisin status quo´hon, jossa olivat alun perinkin melko onnellisia.

Kun tähän kaavaan on tottunut, onkin huomionarvoista, että viimeinen tarina päättyykin siihen, että Muumipeikko kutistuu olemattomiin. Niiskuneiti rientää hätiin, mutta auttaako kasvueliksiirin annostelu tyhjältä näyttävälle tuolille, sitä ei enää nähdä. Tuskin silti kannattaa olla huolissaan Muumipeikon puolesta, vaikuttaa vain, että aina samankaltaiseen loppuun kiertyminen ei enää miellyttänyt taiteilijaa, joka lieni jo innokas siirtymään muiden projektien pariin.

Metatason kommentointi sarjan loppupuolella. Tex Avery tulee mieleen.

Ei sarjassa silti vaikuta missään vaiheessa, että tekijää väsyttäisi. Sarjat ovat Tovea humoristisimmillaan, erilaisten luonnevirheiden ja väärinkäsitysten farssimaisesta yhteentörmäyksestä saa paljon hupia aikaan. Yllättävät käänteet pitävät lukijan varpaillaan, ja parhaimmillaan seikkailutkin äityvät hyvin jännittäviksi.

Kaikkiaan voisi sanoa, että Muumin keskusidea oli sen verran toimiva, että se toimi harvinaisen hyvin useassa eri formaatissa. Sen tekijän suvereeni taitavuus ja monipuolinen tausta toki mahdollistivat tämän. Muumi-tuoteperhe alkaa ja loppuu Tove Janssoniin minun näkökulmastani.Sarjakuvat ovat luonnollisesti oma suosikkini siihen kuuluvista ilmentymistä.

Muumipapalle maistuu viski, tiettyyn pisteeseen asti. Onneksi pullot eivät sentään mene hukkaan.

Vaarallista juhannusta lukijoille!