Piko & Fantasio: Marsupilamin raivo

Käsittelin eilen André Franquinin monet tarinanlangat alulle panevaa klassista Piko ja Fantasio -albumia Taistelu perinnöstä. Tuorein suomeksi ilmestynyt, Yoannin ja Fabien Vehlmannin työstämä albumi, on sille selvä jatko-osa. Välissä on toki tapahtunut yhtä ja toista, ja yhtä lailla kuvio jatkaa myös albumeista Palombian diktaattori, Z niin kuin Zorbul, Zorbulin varjo, Kullantekijät…

Viimeksi mainitussa albumissa Piko ja Fantasio kohtasivat Marsupilamin viimeksi, eli alkuperäisenä ilmestymisvuonnaan 1970. Tuolloin Franquin luovutti P&F-albumeiden vetovastuun Fournierille, mutta piirsi vielä Marsupilamin mukaan tämän taiteilemaan seikkailuun viimeistä kertaa. Ihmeotus sai toki oman albumisarjansa Franquinin perustaman Marsu Productionsin toimesta (sekä myös mm. täyspitkän elokuvan). Joka tapauksessa meni yli 40 vuotta että Pikon ja Fantasion tarinoissa tavattiin jälleen eräs niiden ikonisimmista hahmoista.

Tunteet se on eläimelläkin.

Kullantekijöissä Marsupilami jäi viettämään eläkepäiviään Sieninevan maalaiskylään. Mutta Marsupilamin raivo paljastaakin, ettei asia aivan näin ollutkaan. Sieninevan kreivi ei halua kuullakaan moisesta otuksesta, ja Piko ja Fantasiokin tuntuvat olevan erittäin äreitä kun eläin nousee keskustelussa esiille. Piko hoksaa, että moinen lyhytpinnaisuus ei ole aivan normaalia, ja jäljet johtavat Zorsäteen käyttöön ja sitä myötä vanhaan velmuun, Santafioon.

Pian ollaankin jo Palombiassa etsimässä sinne palautettua Marsupilamia. Mutta ennen niin ystävällinen eläin ei olekaan aivan ilahtunut Pikon ja Fantasion läsnäolosta. Tunnetusti Marsupilami on suuttuessaan erittäin väkevä ja lähes pysäyttämätön. Zorbulin ammoiset kokeet viidakossa aiheuttavat monia muitakin suuria vaaroja, joihin Santafio haluaa myötävaikuttaa.

Fantasio kommentoi metatasolla myös rooliaan tässä tarinassa.

Fabien Vehlmannin käsikirjoitus tuntuu olevan kahden paalun varassa: nostalgian ja näyttävien toimintakohtausten. Jatkuvasti viitataan Franquinin albumeiden tapahtumiin, ja vilahtaapa kuvassa jopa hahmoja Niilo Pielinen -sarjoista. Minulla ei ole mitään nostalgiaa vastaan, jos vanhan päälle osataan rakentaa jotain uutta, mutta tässä tapauksessa tuntuu että vanhaan viitataan suurimmaksi osaksi ihan sen itsensä vuoksi. Sikäli lukija voisi olla mieluummin lukemassa jotain Franquinin klassikkoa (jotka eivät tosin ole pääasiassa kovinkaan helposti enää suomeksi saatavilla).

Toiminta on näyttävää ja jännittävää, mikä on toki parempi asia. Mutta monesti sitäkään ei pohjusteta oikein kunnolla, joten se jää tyhjyyttään kolisevaksi tynnyriksi. Samoin kaikenikäisille suunnattuun albumiin eivät oikein tahdo sopia aikuismaisemmat teemat, kuten Santafion huumeriippuvuus, kun aihiota ei kuitenkaan oikein kehitetä mihinkään.

Pidän kyllä Yoannin piirrosjäljestä. Hahmot ovat ilmeikkäitä (vaikka hieman liian vihaisia) ja toimintakohtauksien mittasuhteet ovat valtavat. Parhaimmillaan tarina rullaakin vauhdikkaasti eteenpäin, mitä nyt Vehlmannin käsikirjoitus yrittää sitä estellä tuomalla etualalle koko ajan takaumia, jotka eivät pääasiassa edes merkittävästi tuo juoneen mitään lisää. Mukana on melko tarpeettomia kohtauksia, kuten vaikkapa pikavisiitti Kanadassa.

Deus Ex Moottorikelkka.

Paljon heikommissakin näppösissä on Franquinin perintö vuosien saatossa ollut, mutta on silti harmittavaa, että jatkuvasti halutaan hiihtää vain vanhalla, kuluneella ladulla. Sydäntä on mukana varsin vähän.

Seikkailu vaikuttaa paikoin donrosamaisesti sijoittuvan menneille vuosikymmenille, jonka vuoksi on hämmentävää että siihen liittyvät läppärit ja internet-yhteydet. Toisaalta viidakon intiaaniheimojen kuvaus ja eksotisointi ei myöskään ole aivan tätä päivää. Sarjan modernisoiminen on tuntunut jääneen puoliväliin 80-luvun Tomen & Janryn aikojen jälkeen. Kovakantisessa ”uudet seikkailut” -sarjassa on ollut tietääkseni myös kokeellisempia jaksoja, joita voisin kokeilla seuraavaksi.