Lucky Luke: Arkajalka / Postivaunut

Eurooppalaisen sarjakuvan ikonisimpiin keskushahmoihin lukeutuva Lucky Luke täyttää tänä vuonna pyöreät 70 vuotta. Morrisin luoman lehmipojan kyvyn ampua varjoaan nopeammin tuntevat varmaan useimmat sarjakuvista muuten tietämättömätkin. Parhaimmat albumit tehtiin tietenkin käsikirjoittaja René Goscinnyn kanssa, jonka ansioita omankin sarjakuvaharrastukseni peruskivenä ei voine liioitella.

Mutta mikä on albumeista paras? Ajattelin käydä juttusarjassa läpysköitä läpi suomalaisen ilmestymistahdin mukaan. Näin pääsen parhaisiin herkkuihin, eli Goscinnyn albumeihin käsiksi ensin, ja kun suosikki löytyy, ei minun välttämättä ole enää tarvis käydä Morrisin (hämmentävän väkivaltaisia ja parodiaksi varsin yrmeitä) varhaisseikkailuita tai muiden tekstinikkareiden myöhempiä kuuta kurkottelevia teoksia läpi.

Lucky Luke kuulee edesmenneen toverinsa perinnönluvusta itsestään ystävällisiä sanoja. Arkajalassa opetetaan lukijoille hahmon luonne neljässä ruudussa.

Ensimmäisenä suomeksi ilmestyi Arkajalka vuonna 1971. Alkuperäisversio Le Pied-tendre oli ilmestynyt ranskaksi 1968. Jos albumin tehtävänä on tutustuttaa suomalaiset Lucky Luken hahmoon, ei teos välttämättä ole hahmolle itselleen kaikkein näyttävin esiinmarssi, sillä hän jää pitkälti statistin osaan. Mutta albumin keskeisenä ideana onkin kylmä tervetulotoivotus villiin länteen, joten temaattisesti kyseessä on nappivalinta.

Show´n varastavat albumin keskushenkilö, Lucky Lukeakin viilipyttymäisempi Waldo Badminton III sekä hänen hovimestarinsa Jasper. Yläluokkainen Waldo saapuu länteen perittyään ranchin sukulaiseltaan. Paikallinen karjatilallinen Jack Ready omisi mielellään maat itselleen, joten hän on organisoimassa ikäviä yllätyksiä Waldon pään menoksi tämän pois karkottaakseen. Ikävä kyllä perin pohjin stiff upper lip -mentaliteetin omaksuva engelsmanni ei ole moksiskaan lännen villeydestä. Lucky Luke toimii auttajana, jonka palveluksia tarvitaan lähinnä selvittämään Readyn katoaminen, josta Waldoa syytetään.

Waldo tekee vankilan sellistäkin mieleisensä.

Tarinan keskushahmot ovat sen verran mehukkaita, että juonta vetää eteenpäin jo ihan luonteenpiirteiden yhteentörmäys.Teemana on asettaa vastakkain hahmot, jotka vaikeuksissakin vetävät yhtä, sekä roistot, jotka haluavat kiusata ja nöyryyttää heikommassa asemassaan olevia. Toisaalta myös kummaltakin puolelta löytyy (oikeastaan ranskalaisen oloista) peräänantamatonta kotiseutuylpeyttä, jonka Goscinny tekee taiten naurunalaiseksi.

Loppupuolen kukasenteki-arvoitusta ei juuri tarvita kuin niputtamaan tapahtumat oivaan kulminaatioon. Waldon hahmolla on kaari, joka kyllä harmittavasti tuntuu hyppäävän viimeisellä sivulla aimo harppauksen eteenpäin liiemmin selittämättä.

Goscinnyn sarjakuvien ikävimpiä piirteitä ovat usein nähdyt rasistiset karikatyyrit, joita Lukessa lieventää hieman se, että kyseessä on lännenelokuvien arkkityyppisten hahmojen parodiointi. Siispä ylevän, vähäpuheisen intiaani-Samin hahmonkin sulattaa. Ainakin hahmo pailaa hyvin myös englantilaisen kulttuurin piirteitä. Samin ja hovimestari Jasperin ystävyys on ihan lämminhenkinen. Kyseessä ei suinkaan ole pahimman luokan intiaanikarikatyyri, kuten sellaiset, joita seuraavassa albumissa nähdään.

Postivaunujen alentuvaa suhtautumista intiaaneihin.

Kakkosalbumi Postivaunut / La Diligence (samoin ranskaksi 1968, suomeksi 1971) tietysti hupailee John Fordin klassikkowesternin Hyökkäys erämaassa konseptin kanssa. Kokoelma arkkityyppisiä hahmoja tulisi kuljettaa kultalastissa olevissa postivaunuissa läpi vaaroja kuhisevan lännen. Joukko rosvoja, intiaaneja, maantierosvo Black Bart sekä kehnoa ruokaa mielellään pysäyttäisi vaunujen matkan.

Tässä sarjassa Goscinny on luottanut enemmän kokoelmaan tiettyjä hahmoihin liittyviä gagejä, joita sitten kykenee varioimaan sekoittamalla toistensa kanssa. Albumissa on kylliksi hauskoja hetkiä, mutta se ei ole aivan toivotun jännittävä, ja hahmotkin jäävät turhan yksiulotteisiksi, mukaan lukien Wallace Beeryä muistuttava ajuri Hank Bully.

Tässähän nämä albumin perusgagit tulee kerrattua.

Lucky Luken persoonallisuudesta ja taipumuksesta tulla lännen rakentajien valitsemaksi erilaisiin projekteihin, tulee kuitenkin tästä sarjasta selväksi. Mukaan valikoitu kokoelma aitoja lännen myyttejä on ihan kiehtova, mutta erityisesti Black Bartin hahmon osuus päättyy varsin antiklimaattisesti. Muutenkin albumia vaivaavat geneeriset pahikset, ja erään keskeisen juonijan suunnitelman lässähtäminen.

Sekoitan tämän albumin myös aina Vankkurikaravaaniin, joka oli ensimmäisiä lapsena lukemiani Lucky-albumeita. Jos joku ihmettelee, miksi suomentaminen aloitettiin juuri näistä albumeista, jotka ilmestyivät Lucky Luken matkattua kohti auringonlaskua jo yli 20 vuotta, niin kyseessä on kaksi ensimmäistä kansainväliselle Dargaud-kustantamolle alun perin tehtyä albumia. Aiemmat albumit tehtiin belgialaisen Spirou-lehden Dupuis-kustantamolle.

Näistä Arkajalka on selkeästi parempi, ansaiten neljä Daltonia.

Postivaunut on hyvä albumi, mutta Luke-asteikolla se jää keskinkertaiseksi, ansaiten kaksi Daltonia.