Moore, Leach, Totleben, ym: Miracleman

Alan Mooren ja kumppaneiden Miracleman on se alkuperäinen supersankareiden jumalvoimakilvoittelu.

Zack Snyder, Batman v Supermanin ohjaaja, on monesti verrannut modernien supersankareiden kokonaisia kaupunkeja jyräävää kilvoittelua klassisiin jumalmyytteihin. Ajatusta on tutkaillut koko uransa ajan varsinkin suunnannäyttäjä Alan Moore. Palvotun sarjakuvakäsikirjoittajan työt ovatkin Watchmenin myötä Snyderille erittäin tuttuja.

Vuosina 1982-1984 julkaistu Miracleman käsittelee tätä ajatusta Mooren töistä kirkkaiten. Kultaisen ajan sarjakuvasankari tuodaan ”oikeaan” 80-luvun Britanniaan ja käsitellään sen seurauksia. Alun perin sarjakuvasankari oli nimeltään Marvelman, ja kyseessä oli jo 1954 Mick Anglon luoma brittiläinen hiilipaperikopio Captain Marvelista (joka puolestaan oli härskin suora kopio Teräsmiehestä). Kuten jo nimestäkin voi päätellä, tuli hahmon nimestä polemiikkia eräänkin sarjakuvakustantamon kanssa, joka vaihdettiin sitten Miraclemaniksi jo 1985. Tuore kolmeen osaan jaettu sarjan erikoispainos on Marvelin kustantama. Moore itse ei halua antaa nimeään käytettäväksi tuotteen mainostukseen, joten häneen referoidaan opuksissa nimellä ”The Original Writer”.

Mies nimeltä Michael Moran seikkaili poikana supersankarina nimeltä Miracleman, joksi osasi muuttua aina sanottuaan taikasanan ”Kimota”. Hänen kanssaan maapalloa puolusti ja rikoksia vastaan kamppaili myös kaksi muuta nuorukaista. 60-luvulla sankarit kuitenkin katosivat. 80-luvun alkupuolella keski-ikäinen Moran joutuu keskelle pankkiryöstöä. Tämä palauttaa hänen mieleensä vanhan taikasanan, ja Miracleman palaa elämään.

Moran ja Miracleman ovat kaksi eri henkilöä, ja puolison dualismiin totuttelu tuo omat vaikeudet myös sankarin avioliitolle Liz-vaimonsa kanssa. Hiljalleen alkaa paljastua laaja salaliitto, joka sekä loi aikanaan Miraclemanin sekä myös poisti hänet pelistä vuosikymmeniksi. Pintaan nousee myös Miraclemanin entinen aisapari Young Miracleman, joka ei ole toverinsa kanssa samalla tavoin onnistunut kasvamaan sankariroolistaan erillään. Young Miraclemanin teini-ikäinen kiukuttelu manfestoituu massamurhaavina voimannäyttöinä.

Garry Leachin ja Alan Daviesin piirtämä Kid Miracleman pyyhkii tavalliset ihmiset maan päältä pienellä eleellä.

Moore on taitava luomaan hahmoja ja heille yllättävän moniulotteisia motiiveja ja pyrkimyksiä. Harmaan sävyjen vallitessa pelottavan oloinen James Bondeista karannut safiirihampainen palkkamurhaajakin on lopulta melko mitätön mies ja tuhoa ja kuolemaa kylvävällä arkkivihollisella on dualistisen persoonansa johdosta taustallaan runsaasti henkilökohtaista kärsimystä sekä mentaalista ja fyysistä pahoinpidellyksi tulemista.

Tuohon aikaan supersankareita ei ollut vielä dekonstruoitu kovinkaan paljon, varsinkaan samalla intensiteetillä. Mooren pyrkimys selittää Miraclemanin ominaisuudet on osittain hieman turhaa ja päälleliimattua. Mutta supersankareiden väkivaltaisen yhteenoton realistiset seuraukset onnistuvat yhä olemaan varsin järkyttäviä. Nykypäivän näkökulmasta seksuaalisen väkivallan esittelyn voisi kuitenkin jättää pois mauttomana toiminnan katalyyttinä.

Jumalten ottaessa yhteen saa ihmiskunta kokea sekä apokalyptistä tuhoa, että lopulta myös yli-ihmisten rakkauden omaa kuvaansa edustaviin, mutta pieniin ja vajaavaisiin olentoihin. Teoksesta paistaa läpi tyytymättömyys maailman kehitykseen 80-luvulla. Saapa Margaret Thatcherkin loppupuolella läksytyksen nöyryydestä.

Totleben ja Moore mitätöivät Rautarouvan ja tämän otteen valtaan.

Moore oli Miraclemaniä käsikirjoittaessaan vielä uransa alussa, minkä vuoksi onkin huomattavaa miten kunnianhimoinen työ kyseessä on. Teoksessa on elementtejä, joita on jatkettu monissa kirjoittajansa päätöissä, kuten Swamp Thingissa ja Watchmenissä. Kiinnostavasti lopussa jumalaisten sankareiden väliintulo esitetään utopistisemman kehityksen lähtölaukauksena, mikä on täysin päinvastainen premissi kuin Watchmenissä . Moore tuntui kyynistyvän 80-luvulla nopeasti, kenties suurten sarjakuvakustantamojen raha edellä kulkevien käytäntöjen vuoksi.

Kun Mooren parhaissa teoksissa kaikki osaset pelaavat yhteen kellontarkasti, on Miraclemanissä vielä hieman rönsyilyä ja Mooren makustelua joillakin konsepteilla, jotka eivät lopulta tunnu kokonaisuuden kannalta yhtä merkittäviltä. Psykedeliaa ja Pikku Nemomaisia fantasiamaailmoja tuntuu olevan mukana vain niiden itsensä vuoksi kun tarinan kiinnostavimmat kehitykset kuitenkin tapahtuvat Maan päällä.

Uudet jumalat ovat värikästä joukkoa, ja juppimaiset ja fasistimaiset ulottuvuudet jäävät lukijan tulkittaviksi.

Alkupuolen kuvituksesta vastaava Garry Leach osasi yhdistää hahmoissaan realismin sekä sarjakuvamaisen värikkyyden. Leachin pikkutarkka tyyli kantaa ensimmäisen osan, mutta taiteilijan hitaan työskentelytahdin vuoksi hommia annettiin myös muille aikakauden brittimestareille, kuten Alan Davies ja Steve Dillon. Sarjassa nähtiin myös 2000-luvulla kelvottomilla jutuillaan X-Menit lähes tuhonneen Chuck Austenin debyytti piirtäjänä. Sarjaa jatkoi myöhemmin käsikirjoittajana myös Neil Gaiman.

Sarjassa kahden ulottuvuuden törmäyksen myötä taiteen näyttävyys lisääntyy koko ajan sarjan edetessä. Finaalissa John Totlebenin näyttävä jälki lainailee asentoja klassisesta taiteesta ja luo omanlaisensa satumaisen utopian. Piirtäjät, mutta erityisesti Totleben uskaltavat myös tehdä kokeita sarjakuvakerronnalla. Paikoin nämä ovat mielenkiintoisia, mutta paikoin on lukeminen myös hieman vaikeaa. Erikoiset ruutujaot tosin saattavat olla jo näytönhaluisen nuoren Mooren käsikirjoituksessa.

Totlebenin Miracleman kohtaa mystisiä olentoja toisesta maailmasta.

Marvelin uusi laitos on saanut uudet värit päälleen. Toisin kuin monessa tuoreessa tietokoneväritetyssä laitoksessa, ne ovat kuitenkin varsin toimivat. Harmaa arkimaailma on ikävien ruskeanharmaiden värisävyjen kyllästämä, kun sarjakuvista tosielämään loikkaavat elämää suuremmat hahmot ja vaikkapa toismaailmalliset avaruusolennot ovat säilyttäneet värikkyytensä.