Dialogiton ekspressio-surrealistinen kauhutarina onnistuu ahdistamaan ja herättämään kysymyksiä.
Tuomas Tiaisen lähes 200-sivuinen teos Jenny Haniver on mukavan selittämätön tapaus. Täysin dialogiton sarjakuva toimii väkevän ekspressionistisen ja surrealistisen tunnelman voimalla. Esitetyt asiat jäävät selittämättä ja tulkintavastuu siirtyy lukijalle. Teos on harvinaisen omaehtoinen ota tai jätä-kokemus, jota kovinkaan monella ei olisi pokkaa tehdä.
Alkupuoli vaikuttaa kafkamaiselta (suonette anteeksi kliseen, mutta klassikkokirjailija tästä ensiksi tulee mieleen) yksinäisten ja erityneiden ihmisten maailmalta. Vinksallaan olevassa kaupunkihelvetissä asuu ihmisiä, kuten mokaava hammaslääkäri, kokousjärjestelyjä hoitava toimistotyöläinen ja iäkästä isäänsä hoivaava nainen. Ulkopuoliset näyttäytyvät omituisina ja uhkaavina olentoina. On selvä, etteivät hahmot oikein tule toimeen ulkomaailman kanssa.
Don Rosan Aku Ankka -tarinassa oli vastaavan näköisiä kalahyypiöitä töissä Haukion Kala Oy:llä. Ne karsivat jo lapsena.
Mutta Jenny Haniverin maailmassa on muutakin vinksallaan kuin yksinäisille aiheuttamansa ahdistus. Loppua kohti alkaa näyttää, etteivät seuratut hahmotkaan ole aivan tasapainoisia yksilöitä. Hahmot alkavat kokea jo cronenbergmäisiä muodonmuutoksia ja mielen koukerot manifestoituvat kieroutuneena body horrorina. Mitä kauheuksia kaupunkipainajaisen ytimestä löytyykään?
Kaupunkisuunnittelija taitaa olla Minotauros.
Jenny Haniver tarkoittaa kuivattua rauskukalaa, josta muokataan erikoisen näköinen hahmo, kuin luonnon luomista orgaanisesta olennosta luotu veistos. Sarjakuvassa esiintyvät kieroutuneen näköiset hirviöhahmot luovat selvän mielleyhtymän H.P. Lovecraftin houreisiin visioihin ja etenkin Dagon-kalaihmisjumalaan.
Jenny Haniver on pitkä teos, mutta jättää silti olon siitä, kuin se vyöryisi eteenpäin turhankin nopeasti. Alussa outoja visioita ehtii haistella ja maistella paremmin, mutta lopussa pitää aina välillä palata pari sivua taaksepäin, jotta nopearytmiset tapahtumat kykenee sisäistämään. Kenteies keksushahmoja voisi olla vähemmän. Pitäisin myös jos seurattavan hahmon ilmeitä kykisi lukemaan paremmin. Tässä tapauksessa lähinnä pulska siivoojahahmo selkeine ilmeineen edustaa helpommin samastuttavaa hahmoa.
Täysin sanaton kerronta ei ole helppo laji. Tiaisen teoksessa parhaiten onnistunutta on sen väkevä tunnelma ja karu arkkitehtuuri, joka yhdistää ahdistavan maailmankuvan ja kirjalliset ja taiteelliset (sekä elokuvalliset) esikuvansa mainiosti. Teosta voi suositella Kafka-Wiene-Lovecraft-Cronenberg -akseliston ystäville suurin sydämin.
Ahvenaario 