Koivisto: Apina Kapina

Kiinalaisen ajanlaskun mukaan aloitamme tänään apinan vuoden. Siispä on hyvä aika vilkaista erästä suomalaisen strippisarjakuvan ikävän vähälle huomiolle jäänyttä teosta. Tarmo Koivisto (1948-) on viime aikoina tunnetuin Suomen Kuvalehden ja Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen ajankohtaissarjakuvista, mutta menneille polville tunnetuin on tietenkin Mämmilä.

Eläintarhassa työskentelevästä apinasta kertova Apina Kapina on kiinni 80-luvun ajan hermossa Mämmilän tapaan (ja urbaanimmin), vaikka sitä ei konseptin pohjalta uskoisi. Apina Kapinan juuret löytyvät M.A. Nummisen tähdittämän (huomattavan) vasemmistolaisen lastenelokuvan Jestapa jepulis – penikat sipuliks (1974) animaatiojaksoista, joissa maailmaa kiertävä apina tovereineen sai tuta ihmisten pahansuopuuden. Ensin Kauppa ja koti– ja sittemmin Kansan Uutiset -lehdissä julkaistu Apina Kapina säilytti melko vasenkantaisen maailmankatsomuksen.

Apina käyttää kykyjään heikomman jeesaamiseksi.

Apina Kapinan apina on kellokorttiduunari, viihdealan työläinen, jonka elämä työn ympärillä on yksinäistä, ikävää ja harmaata. Mainosten esittämällä kerskakulutuksella ei saa itseään onnelliseksi, köyhille ja kurjille ei monelta kanssaeläjältä löydy armoa ja tunnelin päässä näkyy valoa lähinnä ydintuhon myötä. Vitsisarjakuva on harvinaisen lohduton ja arkirealistinen. Harmaasävyiset taustat korostavat tätä.

Tähän tarvisi vain vaihtaa ämpäri sokerin tilalle, niin se toimisi ajankohtaisena vm. 2015. Mitä tälle vuodelle? Ööh, ehkä sähkö?

Arjen sankari K. Apina on valmis uhraamaan ylpeytensä ja ylläpitämänsä julkisivun auttaakseen huono-osaisia. Yleensä tästä jää vain luu kouraan. Ympäröivää maailmaa yrittämään ymmärtävä ei pääse puusta pitkään. Vahvemman aseman ihmiset esitetään tunteettomina, häikäilemättöminä ja täysin itsekeskeisinä.

Sarjassa on yllättävän paljon myös kulttuurikritiikkiä. Apina saa suuria elämyksiä taidemuseossa ja Sinuhe Egyptiläistä lukiessaan, mutta vähemmän punkkareiden kanssa elokuvateatterissa tai television hömppäsarjoja katsoessaan. Huonosta populaarikulttuurista saa huonoja vaikutteita ja epärealistisia odotuksia. Näkökulmasta näkyy tekijän hieman vanhakantainen ajattelutapa.

Koiviston taitavuudesta kertoo kyky esittää jutut aina sanatta. Silti hän ei sorru halpaan slapstickiin (Wallu Vaalion käsikirjoittamat, sinänsä sujuvat loppupään jaksot kylläkin). Osaako apina puhua ihmisten kieltä? Helposti ainakin hän sulautuu joukkoomme ja katsoa modernia hölmöyksiä sopivalla ylenkatseella.

Mukana on yllättävän vähän tarkasti ajankuvaan sidottua pilkkaa, lähinnä Jumalan teatterin jälkimainingissa esiintyvä näyttämötaiteen tilanteen ivaaminen sijoittaa tapahtumat selkeästi aikaan ja paikkaan.

Jussi Parviaisen taiteen ronski pilkkaaminen hankki esipuheen mukaan Apinalle lähtöpassit alkuperäisestä lehdestään.