Miha Rinteen (1974-) verkkosarjakuvana aloittanut Matkailua pelialalla on noussut jo kulttiklassikon asemaan. Joukkorahoitettuna omakustanteena yksissä kansissa 2013 julkaistu teos on seuraavaksi Ylelle tuotetun tulevan tv-sarjan pohjana. Itsesarjakuvateos kuvittaa Rinteen fiktionalisoituja kokemuksia tietokonepelien suunnittelijana vuodesta 1994 lähtien.
”Suomalaisen pelialan Spinal Tapiksi” tituleerattu opus ottaa aiheeseensa samanlaisen lähestymistavan kuin heavy metal-yhtyeestä kertova klassikkokomedia: Dokumentaristit seuraavat tapahtumia, joissa lähes kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Vaikka jutut olisivat liioiteltuja ja ylilyötyjä, jotakin hahmoissa, asioiden kehittelyssä sekä yleisessä ilmapiirissä on jotain hyvin totuudenmukaista.
Tekijän varoittelusta huolimatta lukija ei malta olla etsimättä yhtymäkohtia todellisuuteen. Rinne on ollut suomalaisista pelifirmoista etenkin Housemarquen leivissä pitkään, ja elämänvaiheisiin kuuluvat myös pestit brittiläisessä Probe Entertainmentissä sekä Sulakkeen ja Disneyn yhteystyöprojekteissa. Eräs sarjakuvan keskeisistä hahmoista, CAI*, toimii selkeästi Rinteen omakuvana.
Yli 20:n vuoden kokemuksella Rinne toisiaan osaa antaa parempaa perspektiiviä suomalaisen pelialan kehityksestä ja etenkin pelibisneksessä liikkuvista henkilöistä kuin ehkä kukaan muu. Pääasiassa kyseessä on kuvaus siitä, miltä tekijästä työskentely pelialalla on tuntunut, eikä kyseessä ole erityisen positiivinen kokemus. Pitkät päivät, turha työ, kohtuuttomat vaatimukset ja nälkäpalkka vievät ilon kutsumusammatista.
Stressaantunut pelintekijä näkee unta ruumiinsa hajoamisesta.
Onneksi Rinteen turhautuminen purkautuu räävittömänä huumorina. Erityisesti pelifirmojen johtoporras saa täyslaidallisen. Johtamistaidottomat hölmöt ovat joko alaisilleen kurkku suorana karjujia, pimeässä huoneessaan rahasalkkujen kanssa pälyileviä ahnehtijoita, tai täysin sosiopaattisia valittajia, jotka nauravat ainoan kerran kun lentokoneet iskeytyvät World Trade Centerin kaksoistorneihin.
Sarjakuvasta nauttiakseen ei kuitenkaan tarvitse tietää pelialasta juuri mitään. Muutamia vaikeampia konsepteja selitetään lukijoille matkan varrella selkeästi ilmaistuna. Rinne on onnistunut ahtamaan käsikirjoitukseensa monikerroksisesti tavaraa, niin että eri vitsit aukeavat eri tavalla asioista perillä oleville. Mitä syvemmällä skenessä on, sitä enemmän siitä saa irti. Mukaan on ujutettu myös yllin kyllin pikkuvitsejä, jotka saattavat avautua vasta useammalla lukukerralla. Kun tähän lisää sen, että sarjakuva on harvinaisen usein ääneen naurattava, on käsillä lähes kulta-aikojen Simpsoneihin (tai ehkä nörttikulttuurista puhuttaessa pitäisi sanoa mieluummin Futuramaan) verrattavissa oleva sarjakuvakäsikirjoitus.
Teoksen kuvallinen anti sen sijaan jättää toivomisen varaa. Luonnosmaisesti tehdyssä työssä on paljon virheitä (etenkin alkupuolella). Ruutujako on vähän sinne päin ja toisinaan sommittelu on todella epäonnistunutta.
Rinne on selvästi lahjakas piirtäjä, jonka hahmoissa on kyllä reilusti ilmeikkyyttä, ja jälkeen tottuu kyllä lukiessaan. Toisaalta kuvituksen suunnitelmallisuuden puute korostaa tiettyä kronikallisuutta ja nopeasti piirretty jälki tuo zine-henkeä ja punk-asennetta työhön, joka oikeastaan on suuremmaksi osin haistattelua.
Sarjan kerronta on rakennettu sivu kerrallaan eteneväksi. Tämä on tietysti alun perin ajateltu verkkojulkaisua varten. Toivoisi silti hieman, että ruutujako ja muu suunnittelu toimisi sivujen sisälläkin. Ajoittain ilmestyvät splash panelit ja kappalemerkit sen sijaan rytmittävät kertomusta sopivasti.
Rinne on selvästi tekijä, jonka työt tulevat hänen sisimmästään. Samalla tavoin pitkällisen kypsyttelyt tuotoksia ovat hänen lapsille suunnattu Lopunperän tarinat -sarjansa ja Tähtivaeltajassa parhaillaan ilmestyvä lähes mykkä D´Moylek. Täytyy vain toivoa, että Rinne saisi vastaisuudessa myös aikaa ja mahdollisuuksia toteuttaa visioitaan.
*Central Anal Intruder
Ahvenaario 
Paluuviite: Rinne: D’Moleyk | Ahvenaario