Tusinasarjakuvan laadusta

Arkistoteksti. Julkaistu alun perin 11.3.2012.

Olen huomannut, että amerikkalaiset sarjakuvakirjoittajat tapaavat pitää Jack Kirbyä kaikkien aikojen parhaana ja vaikutusvaltaisimpana piirtäjänä. Eurooppalaisille sen sijaan tämä on ehdottomasti Carl Barks. Kummankaan taiteilijan ammattitaitoa vähättelemättä (vaikka kyllä Barksin notkea ilmaisuvoima ja puhdas inhimillisyys Kirbyn mahtipontisen pönötyksen aina voittaa) syynä lienee varmaankin se sarjakuvamateriaali, mitä saamme käsiimme lapsena. Kun amerikkalaiset lukevat Kostajien seikkailuista, täälläpäin pilteille annetaan käteen Aku Ankka.

Yhteys on siinä, että molemmat ovat suurten puljujen ison tuotannon tuotoksia. Vuosikymmeniä vanhoille sankareille pyritään yhä keksimään jännittäviä ja yllättäviä seikkailuita. Koska tämä tehtävä on erittäin vaikea ja useilla poluilla on jo tallottu, tuloksena on yleensä hyvin kaavamaista sotkua. Mutta kukaan tuskin väittää vastaan, jos sanon, että sekä supersankarinujakoinnin että hassujen eläinten toilailujen genrejen välityksellä ollaan tehty vuosien varrella myös erittäin onnistuneita, jopa mestarillisia tuotoksia. Ja tällä tarkoitan nimenomaan näiden vanhojen mestareiden perillisten töitä.

Olen viime aikoina lukenut Don Rosan koottuja teoksia uudelleen. Niiden suosion syynä ei selvästikään ole piirrostyyli (joka on tarkkaa, mutta melko jäykkää) tai edes valtavat toimintakohtaukset (jotka nekin ovat vaikuttavia). Syynä on mielestäni se, että Rosa lähestyy tuttuja ankkoja aivan erilaisesta näkökulmasta kuin valtaosa Disneyn nyrkkipajalaisista. Ensinnäkin, hänen ankkansa eivät ole ajasta ja muusta maailmasta irtautuneita hahmoja, vaan henkilöitä elämänsä tietyssä vaiheessa, 50-luvun Yhdysvalloissa. Koska Rosan tarinat ovat tiukkaan sidottuja Barksin töihin, niiden myötä ankkojen seikkailuilla on oma kulkeva kaari. Toiseksi, Barksin tavoin hänen ankkansa ovat moniulotteisia hahmoja. Rosa tosin ajoittain sortuu hieman alleviivaamaan tätä asiaa, jonka Barks kykeni tuomaan läpi erittäin hienovaraisesti ja kauniisti. Etenkin Roope-Sedän tapauksessa Rosa on kirjoittanut hahmolle mittavan taustatarinan, johon hän usein status quohon liittyvissä tarinoissaankin viittaa. Roopella on 80 vuoden mittaiset kokemukset, jotka ovat alati hänen luonteensa ja päätöstensä taustalla. Kun yleensä yksiulotteisina nähdyt hahmot saavat oman psykologisen kerroksen, näiden ilmaisemat tunteetkin tuntuvat aidoilta.

Kuitenkaan Rosa tarinankertojana ei osaa tehdä yhtä hyviä 10-sivuisia novelleja kuin Barks (eikä kukaan muukaan osaa). Kolmas tärkeä elementti hänen tarinoissaan on aarteenmetsästysseikkailuihin käytetty tarkka taustatyö, etenkin historian osalta. Tarkkuuden vuoksi suuret seikkailut tuntuvat tapahtuvan oikeassa maailmassa, jopa mytologiselle tasolle menevät seikkailut, kuten Sammon salaisuus. Rosaa verrataan usein Barksiin, koska tämä niin selvästi haluaa olla vanhan mestarin oppipoika. Kuitenkin Barks sai tarinankerronnan vaikuttamaan vaivattomalta. Rosa avaa portteja kiinnostukseen historiaa, mytologiaa ja mennenn ajan seikkailuita (etenkin tietenkin Barksia) kohtaan.

Olen viime aikoina lukenut uudelleen myös toisen samanlaisessa tusinakuoressa syntyneen suuren teoksen. Alan Mooren käsikirjoittamat Swamp Thing-tarinat lähtevät pahaa vastaan taistelevasta suohirviöstä. Hyvin erilaisten vaiheiden jälkeen tarinasta kehkeytyy tutkielma ihmisyyden olemuksesta, ihmisen ja luonnon suhteesta, hyvän ja pahan sekä rakkauden olemuksesta, yleismaailmallisuudesta ja monista muista elämää suuremmista teemoista. Moore ei todella pelännyt rikkoa rajoja. Myöskään hän ei pelännyt tehdä silloin tällöin teemanumeroa vanhalle sarjakuvasuosikilleen, oli kyseessä vanhan ajan kauhuantologiat, Walt Kellyn Pogo… tai Jack Kirby!

Tusinasarjakuva saattaa siis tuottaa mitä kirkkaampia helmiä. Siksi toivoiinkin niiltä enemmän rajojen rikkomista, ja mikä tärkeintä, avaamista uusia ovia sarjakuvan maailman muita tutkimattomia polkuja tutkimaan. Monet suuret sarjakuvakustantamot ovatkin tajunneet monipuolisuuden merkityksen. DC antoi palkkalistoillaan Moorelle mahdollisuuden tehdä mitä halusi. Marvel palkkasi yliverron sci-fi-taiteilija Moebiuksen (RIP) piirtämään kauniin Hopeasurffari-tarinan (jonka käsikirjoitus ei vedä vertoja sen kuvataiteelle). Osittain tämän kirjoituksen tarve tulikin Moebiuksen kuolemasta. Hän jos kuka oli tusinasta piittaamaton omaa latuaan kulkeva auteur. Silti hänkin saattoi tehdä palkkashekin houkuttelemana supersankaritarinan, joka varmasti puolestaan houkutteli etenkin amerikkalaisia hänen omien mestariteostensa pariin.

Kuitenkin kustantamoiden oma ahneus on viime aikoina murentanut uskoa tämän jatkumiseen. Rosa lopetti ankka-tarinoiden piirtämisen osittain koska ei saanut julkaisuistaan tarpeeksi rojalteja (vaikka tämän vakava silmäsairaus oli myös merkittävä tekijä). DC ei kohtele vanhoja mestariteoksia kunnioituksella, vaan pykää Watchmenille täysin turhia esiosia, jotka tuskin tuovat tarinaan mitään merkittävää lisää. Sanoisin, että tusinasarjakuva on hyvä aloituskohta lapsena aloittaa sarjakuvaharrastus, mutta jossakin vaiheessa siitä on vain osattava päästä irti ja siirtyä paremman tavaran pariin. Takaisin voi hypätä, jos tusinassa liikkuu aitoja mestariteoksia.

Tietoja Paavo Ihalainen

Palaute, huomiot ja parannusehdotukset osoitteeseen paavo.ihalainen(at) elitisti.net
Kategoria(t): Sarjakuvat. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Tusinasarjakuvan laadusta

  1. luihustereo sanoo:

    Mulla on Lassi ja Leevin tapaan niin selkäytimessä Don Rosan ankkatarinat. Taidan olla sen verran nuorempaa sukupolvea, kun koen Rosan teokset todella vahvana vaikuttajana itselleni. Barks on vanhemmalla iällä tullut siihen rinnalle ja pidän todella hänen tarinoidensa hienotunteisuudesta (missä juuri muutamissa Rosan töissä mennään turhan sentimentaalliseksi) ja mielikuvituksen määrästä. Rosa taas nostaa toiminnan ja huumorin aivan eri sarjaluokkaan verrattuna muiden ankantekijöiden töihin.
    Voisi melkein hauskana kontrastina alkaa lukea vanhojen taskareiden italilaispiirtäjien sarjoja, jossa ankat ovat hirveitä kusipäitä.

    Kumarrus Moebiuksille eräältä, joka löysi hänen työnsä alle vuosi sitten.

  2. paavo sanoo:

    Oma vahvin Ankka-ikäni sijoittuu välille 1991-1995, jolloin Aku Ankka-lehden 40-vuotisjuhlien (-91) sekä nimihahmonsa 60-vuotissyntymäpäivien (-94) vuoksi juhlistettiin paljonkin Barksilla. Lisäksi erinomainen albumisarja Aku Ankan parhaita upotti Barksin parhaita klassikkoja ikuisesti mieleeni ja opinpa myös lukemaan sen Barks-tarinan avulla, jossa Akun kissa ei suostu lopettamaan naukumista.

    Joka tapauksessa tunnistin myös Rosan erikoisen kynänjäljen lehdestä ja koetin kopioida Windigojen mailla- ja Sankari ylitse muiden-sarjojen raflaavimpia kuvia omiin sarjakuviini huonolla manestyksellä. Tuloksena siis, että molemmat tekijät ovat minulle rakkaita, mutta nyttemmin aikuisiällä niitä tietysti valottaa eri tavoin. Rosan aika elokuvallisen melodramaattinen sentimentaalisuus ei yleensä itseäni vaivaa, ennemmin ärsyttää Ankkojen välisen dynamiikan sillointällöinen puhkiselittely. Joo, Roope on kateellinen Akun nuoruudelle ja kyvylle heittäytyä hetkeen, tuli selväksi. Barks pystyi kertomaan saman hauskasti, jännittävästi ja luontevasti rivien välissä Rikkauden ihanuus ja kurjuus -tarinan avulla, kun taas Rosa panee ankanpojat sanomaan sen ääneen. Mutta Rosan toiminta sen sijaan on suorastaan räjähtävää ja mittakaavassaan aivan omalla tasollaan.

    Itse asiassa itse nostaisin heti seuraavaksi näiden kahden maestron jälkeen kolmanneksi parhaaksi Ankkapiirtäjä/kirjoittajaksi Taskari-taiteilija Romano Scarpan, joka hänkään ei suostunut ottamaan hänelle annettua aineistoa sellaisenaan, vaan lisäili mielensä mukaan omia hahmojaan ja dynamiikkaansa Ankka-universumiin. Pidän hahmoista, kuten Riitta Hanhi, jotka tuovat ankkaseikkailuihin täysin totutusta poikkeavaa näkökulmaa. Scarpan esimerkkiä seurasivat muut, ja tämän vuoksi (tai ansiosta?) Taskareiden jatkumo poikkeaa barksilaisesta emolehdestä. Mutta sikäli hyvä, että seurasivat, koska Italiassa Roope jämähti vuosikausiksi Barksin omaan 40-lukulaiseen, häijyn ja häikäilemättömän riistäjän tulkintaan. Osasyy myös lienee, että koska Italiassa Mikki on reilusti Akua suositumpi, päättivät italialaistekijät päästää ulos negatiivisimmat tunteensa näissä Ankkoja käsittelevissä ns. B-sarjoissa. Mikkihän ei juuri luonnetta voi näyttää. Ankoilla sen sijaan vaikuttaisi olevan aika välimerellinen temperamentti, Akukin hakee herkästi mattopiiskan esiin. Scarpa kunnon tarinankertojana itse lopulta älysi pehmentää hahmoja ja tehdä heistä antisankareiden sijaan aitoja sankareita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s